Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa.
-Tacitus
Äärioikeistopiireissä on ryhdytty viime aikoina puhumaan etnonationalismista ja moni kehuukin nykyään olevansa paitsi isänmaallinen niin myös etnonationalisti. Mistä oikein on kyse?
Etnonationalismilla tarkoitetaan kansallissuusaatetta, jossa tärkeintä on oman etnisyyden eli kansan (erotuksena valtion kansalaisuudesta) edun ajaminen. Tärkeää on myös, että jokaisella kansalla on oma valtionsa, eivätkä kansat sekoitu keskenään sukupuolisuhteiden, lasten saannin tai kaupankäynnin kautta.
Etnonantionalismissa ei kaihdeta väkivallan käyttöä, vaan etnisesti puhdas valtio on oikeutettua luoda etnisillä puhdistuksella, kyydityksillä tai jopa massamurhilla. Toivottavaa toki olisi, että asioita saataisiin aikaan rauhanomaisesti, mutta se ei ole itseisarvo. Osa etnonationalisteista jopa haaveilee avoimesti tai vähemmän avoimesti siitä, että etninen puhtaus saavutettaisiin väkivallan avulla.
Suomalaiset etnonationalistit ajavat siis Suomen kansan etua. Kansa on pidettävä tässä erillään kansakunnasta ja valtiosta, ne eivät ole synonyymeja. Joskus jopa enemmänkin vastakohtia. Kuka tai mikä sitten on suomalainen?
Helppo vastaus olisi, että Suomen valtion alueella asuva suomea puhuva ihminen. Mutta näin ei ole asian laita, eikä etnonationalisteilla itselläkään ole tähän aina selvää vastausta. Kieli ja kulttuuri ovat yleensä vain apuna, koska ne voi opetella, vaikka henkilö itse olisikin syntyperältään johonkin toiseen kansaan kuuluva. Yleensä kansakuntaa pyritään määrittelemään geenien kautta. Tämä luultavimmin onkin kaikista loogisin vaihtoehto, sillä suomalaiset ovat Itämeren takia olleet aika hyvin eristyksissä muusta Euroopasta ja sen seurauksena suomalainen geenistö erottuu hyvin kaikista muista Euroopan ja maailman kansoista. Ongelmia kuitenkin tulee siinä, jos täytyy määritellä, onko suomalaiseen geeniryhmään x kuuluva enemmän tai vähemmän suomalainen kuin geeniryhmään y kuuluva? Kansan määrittely yksiselitteisesti ei onnistu geenienkään kautta, vaan niissäkin on kyse lähinnä veteen piirretyistä viivoista ja sopimusasioista.
Etnonationalistit ovat myös toiminnassaan hyvin kansainvälisiä. He ovat järjestäneet useita tapahtumia ympäri Eurooppaa ja myös Suomessa. Esimerkiksi 6.12. järjestettävään kansallismielisten marssiin on usein kutsuttu vieraaksi ulkomaalaisia etnonationalisteja.
Mistä tässä on loppujen lopuksi kysymys? Sanottakoon ensiksi kaikille selvä asia, eli kyse on rasismista. Siitä että pidetään jotain tiettyä rotua parempana kuin toista. Mutta miksi peittää se tällaiseen kansalliseen retoriikkaan ja tieteellissävytteiseen puheeseen?
Vastauksen tähän antaa perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra, joka twiittasi 4.6.2018 (https://twitter.com/ir_rkp/status/1003582082097041408) ”Sanoisinko sinulle, että suurin osa suomalaisista osaa intuitiivisesti kertoa, kuka on suomalainen ja kuka ei.” Mitä tämä intuitiivisuus voi tarkoittaa? Käytännössä vain ihonväriä, sillä mikä muu seikka voi antaa yhdellä vilkaisulla selkeän kuvan kenenkään suomalaisuudesta?
Tämä tuntuu äkkiseltään selkeältä, että suomalaisia ovat valkoiset ja ei-suomalaisia ei-valkoiset. Mutta mitä valkoisuus on? Valkoisuus ja suomalaisuus eivät kuitenkaan ole synonyymeja vaan erillisiä käsitteitä. Etnonationalistien kansainvälisissä kokouksissa ei yleensä puhuta niinkään tietyn kansan elinvoimasta ja kohtalosta, vaan nimenomaan valkoisen rodun selviämisestä ja oikeudesta valtaan ympäri maailman. Kun otetaan huomioon, että koko etnonationalismin keskiössä on rasistinen ajatus rotujen paremmuudesta, alkaa kuvio selvitä.
Vaikka etnonationalismia markkinoidaan ja kuvataan kansallista solidaarisuutta kuvaavilla käsitteillä, kuten yhteinen isämaamme, yhteinen perintömme, kaikki Suomen kansan hyväksi, on se kuitenkin kansainvälinen liike. Ideana on, että kaiken maailmaa hallitsee rotuhierarkian huipulla oleva ”valkoinen” eliitti, joka jakautuu useampaan kansaan. Tämä eliitti voi verietuoikeutensa varjolla tehdä mitä vain ja muiden tehtävänä on toimia tämän eliitin palvelijana.
Kuten äsken mainittiin, suomalaisuus voidaan tunnistaa intuitiivisesti, mutta myös täysin yhtä helposti voidaan tunnistaa intuitiivisesti, kuka ei ole suomalainen. Tässä on etnonationalistisen hallintamallin ydin. Kuka tahansa voidaan milloin tahansa julistaa ei-suomalaiseksi ja siten kelpaamattomaksi nauttimaan suomalaisille kuuluvia etuja. Intuitiivinen näkemys ei erehdy. Ja koska etnonationalistit eivät pelkää käyttää väkivaltaa etnisen puhtauden saavuttamiseksi, on selvää, että ei-suomalaisen kohtalo tulee olemaan karu.
Näin ollen tavallinen suomalainen kansalainen joutuu jatkuvasti tarkkailemaan itseään ja kanssaeläjiään siltä varalta, että ei saisi tartuntaa ei-suomalaisuudesta. Tämä on hallitsevalle valkoiselle luokalle loistava keino pitää tyytymättömyys kurissa. Joko kansalaiset itse tai hallinto muuttaa hankalan kansalaisen ei-suomalaiseksi.
Etnonationalismi on loppujen lopuksi vain viimeisin kuorrutus oikeistopiireissä jo viime vuosisadan alussa haikaillulle rotuperusteiselle aristokratialle. Ja on helppo ymmärtää, miksi tämä vetoaa. Kukapa ei haluaisi olla jo syntymässä määritelty muita paremmaksi ja oikeutettu helppoon elämään muiden kustannuksella.
Mutta entä se suomalaisuus sitten? Suomalaisuuden määrittely ei ole helppoa, mutta se on myös hieman epätarkoituksenmukaista. Miten määritellä suomalaisuus niin, että se sopii niin porvoolaiselle kalastajalle, saarijärveläiselle it-teknikolle ja lappilaiselle poromiehelle? Lopulta joudutaan menemään latteuksiin ja todella suuripiirteisiin yleistyksiin, kuten ”asuu Suomen alueella ja puhuu suomen kieltä”. Tämä onkin nationalismin paradoksi: pyrkiessään luomaa yhtenäistä kansakuntaa ja aitoa kansallista kulttuuria, se väistämättä tuhoaa ja tylsyttää aitoja paikallisia kulttuureja ja ilmiöitä. Suomalaisuus onkin parasta pitää hallinnollisena yläkäsitteenä ja enemmänkin itsemäärittelykysymyksenä. Näin suomalaisuus vapautuu etnisyyden taakasta ja voimme pyrkiä kehittämään kansan oloja paremmaksi välittämättä rotuetuoikeuksista.
Muokattu 20.5.2020: korjattu kirjoitusvirhe ja muutettu siteeratuksi Tacitus