Tarkoituksenani on ollut kirjoittaa jonkinlainen julistus jo pitkään. Itse asiassa olin jo aloittanut kirjoittamisen, ja prosessi etenikin hyvää vauhtia. Jollei olisi ollut sellaisia pikkuasioita kuin ”työt”, ”harrastukset” ja ”uuden vauvan syntymä”, olisin varmastikin kevään aikana ollut hiomassa jonkinlaista manifestia joka tapauksessa kasaan. Tätä ei voi kuitenkaan laskea manifestiksi tai muuksi julistukseksi – se on jotain aivan muuta. Korona muuttaa kaiken, mutta se, miten se muuttaa kaiken, on vielä ilmassa. Tämä on yritys vaikuttaa kyseiseen muutokseen.
Kerrataan mistä puhutaan. Tammi-helmikuussa alkoi kantautua uutisia siitä, että Kiinassa riehuu virus. Vuosikymmenten varrelta voi muistaa montakin Kiinassa tai muualla riehunutta virusta, joita on pelätty Euroopassa ja jotka ovat myöhemmin osoittautuneet mitättömiksi. Tässä oli jotain erilaista. Kun kiinalaiset laittoivat maansa kiinni, saattoi jo ounastella, että tätä tuskin tehtäisiin tyhjän takia. Silti meni jonkin aikaa ennen kuin hahmottaa kriisin todellinen laajuus – tai sen, että se koskettaisi suomalaisiakin perheitä. 11.3.2020 WHO julisti maailmanlaajuisen pandemian ja seuraavina päivinä Suomessakin alkoi kiihtyvä toimenpiteiden sarja. Tästä eteenpäin maailmassa oli vain yksi asia.
Kriisin aikana pinnalle nousee se, mikä on tärkeintä. Tärkeintä on se, että kriisissä ei ole mukavaa. Ehkä joku ennen kriisiä miettii kaikkia niitä kertomuksia siitä, miten sota-aikana ihmiset kokivat suurta yhtenäisyyttä, auttoivat toisiaan ja niin edespäin, ja näkyyhän tätä tämänkin kriisin keskellä. Se on pieni lohtu, kun kaikkea ympäröi pelko; pelko terveyden puolesta, pelko oman talouden puolesta, ja ennen kaikkea epävarmuuden aiheuttama pelko: pelko siitä, että vaikka miten valmistautuisi niin jokin asia saattaisi pettäisi.
Jokainen maailmanloppu on aina joukko henkilökohtaisia maailmanloppuja. Joidenkin ihmisten elämiin pandemiakaan ei juuri vaikuta, toisille, yleensä jo valmiiksi kiikkerässä asemassa oleville, niille jotka ovat menettäneet työpaikkansa tai päinvastoin joutuvat tekemään töitä edelleen akuutisti sairastumisen uhkaamina, se on jo voinut tuhota koko elämän. Monet ovat olleet samanlaisessa löysässä hirressä jo kauan ennen tätä. Ennustukset ekokriisin etenemisestä tarkoittavat sitä, että yhä useampi ja useampi päätyy tällaiseen tilanteeseen.
Tulevaisuuden politiikan tehtävänä onkin ennen kaikkea taistella pelkoa vastaan ja tarjota lupaus turvallisuudesta ja varmuudesta. Varmuutta voivat tarjota tietenkin esimerkiksi kansalaisyhteiskunta, järjestöt kirkot ja muut tahot ja perheet. Kun puhutaan poliittisesta vaikuttamisesta, siitä mitä meillä jokaisella on oikeus vaatia kansalaisina ja ihmisoikeudet omaavina ihmisinä, puhumme valtiosta. Kaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin uhkakuviin, ympäristöllisiin, biologisiin, geologisiin että yhteiskunnallisiin vastaava valtio, joka samalla ylläpitää demokratiaa sekä nojaa kaikessa niihin, jotka tekevät sen käytännön työn, jolla näihin kriiseihin vastataan. Kaiken tämän toteuttaminen tulee olemaan ensi vuosikymmenten suuri missio.
Tämän pandemian aikana opimmekin ehkä vastaamaan yhteen kriisiin. Seuraava eteen tuleva kulkutautikin voi olla jo aivan erilainen. Seuraava eteen tuleva muu kriisi on sitä varmasti. Julkisessa keskustelussa valtioita vaaditaan julkistamaan hienoja ja monimutkaisia strategioita. Näistä strategioista pitäisi nähdä selvästi, missä vaiheessa tehdään mitäkin, mikä tullaan sulkemaan ja mikä avaamaan ensi viikkojen sisällä. Kuten hienoimmat sotastrategiat, hienoimmat pandemiastrategiatkin heitetään tositilanteessa nurkkaan. Iso-Britanniassa kehitelty hieno laumaimmuniteettistrategia pandemiaa varten hylättiin siinä vaiheessa kun huomattiin, että algoritmeihin ei oltukaan syötetty sitä ajatusta, että pandemiassa voisi tarvita hengityslaitteita – ja kun se syötettiin, hieno strategia muuttui katastrofiksi. Nyt Iso-Britannian tilanne on yksi Euroopan pahimmista.
Jo nyt katseet kohdistuvat paitsi kriisin ratkaisuun niin myös sen jälkeiseen aikaan. Kun koronajälleenrakennus alkaa, yksi jälleenrakennettava kohde onkin vahvan reagoinnin edellyttämä vahva valtio. Koronaa ennen tilaa sai ajattelu, jossa valtio keskittyy tarjoamaan puitteet – turvaverkon, koulutuksen, terveydenhuollon ja muun – ja antaa muuten markkinavoimien jyllätä. Toki parempi kuin ajatus valtiosta, joka ei edes tarjoa niitä puitteita, mutta se ei riitä. Liberaali ideaali on rakennettu ennustettavuuden ja hiljattaisen kehityksen varaan samalla, kun horisontissa siintää lähinnä se, että erilaisten kriisien kasaantuessa yhä suuremmasta ja suuremmasta osasta maailmaan vaikuttavia tapahtumia tulee ennustamattomia.
Tärkeintä olisikin se, että tilanteesta riippumatta voisimme reagoida nopeasti ja itsevarmasti mihin tahansa eteen tulevaan käänteeseen. Millä tahansa hetkellä voi tapahtua jotain, joka heittää jakoavaimen koneistoon – viruksen yhtäkkinen mutaatio, joku uusi paljastuva jälkitauti tai yksityiskohta tai yksinkertaisesti se, että kesken tämän kriisin hoitoa ilmaantuu jokin uusi, aivan erilainen kriisi. Ja reaktioiden pitäisi vieläpä olla oikeita. Ainakin riittävän oikeita.
Markkinatalousyhteiskunnan piti tarjota malli, joka välttää keskusjohtoisen suunnittelun puutteet tarjoamalla monenkeskisen ja hajautetun, itseään helposti korjaavan mallin. Tässä kriisitilanteessa markkinamalli, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokaisen toimijan tulisi jatkuvasti ennakoida kaikkien muiden toimijoiden toimintaa, tuntuu lähinnä korostaneen ongelmia, ei ratkaisseen niitä. Hätätilanteessa valtiota huudetaan hätiin pelastamaan omaan mahdottomuuteensa kaatuva ideaali. Valtion on oltava tulevaisuudessa entistä selkeämmin kykenevä ottamaan suora vastuu taloudesta, silloinkin, kun lehdistö ei julista akuuttia kriisiä. Kun markkinat eivät toimi ja muualtakaan ei tuotteita saa, valtion pitää olla valmis tuottamaan ja tekemään itse. Tämä vaatii valtionyhtiöitä, suunnitelmallisuutta, suuntaviivojen asettamista myös sille mitä yksityiseltä tuotannolta halutaan – sanalla sanoen teollisuuspolitiikkaa, kaiken muun elinkeinopolitiikan rinnalla.
Teollisuuspolitiikan rinnalla kulkee työvoimapolitiikka, joka tunnustaa, että vaikkei Marxin työnarvoteorioita ottaisi sellaisenaan annettuna, lopulta arvo kuitenkin lähtee työstä. Koko yhteiskunta luottaa tavallisten hoitajien, kaupan myyjien ja esimerkiksi kasvonaamioita valmistavien tehtaiden työläisten työntekoon – ja kun pandemia pakottaa työnsulkuun näiden osalta, koko maailma menee sekaisin.
Samalla kun lukuisissa Facebookissakin näkyvissä kuvissa hoitajia ja muita työläisiä verrataan supersankareihin, vaatimukset talouskurista johtavat jo nyt siihen, että samalla kun hoitajavaloshow valaisee maailman rakennukset, näitä kehotetaan palkkamalttiin, jopa varoitellaan mahdollisista palkkaleikkauksista. Jos palkka hoitajille, siivoajille ja kaikille niille muille yhteiskuntaa ylläpitäville ammateille, heidän vaikeasta ja vaarallisesta työstään kriisin jälkeen jää juhlaliputuksen tasolle, herännee kysymys siitä, kuka seuraavan kriisin jälkeen oikein jääkään näitä töitä tekemään. Vai pakotetaanko nämä uusilla pakkolaeilla?
Yksi syy, miksi niin monet haluavat palauttaa keskustelun kaikkiin niihin leikkauksiin, joita kriisin akuuttivaiheen jälkeen on tulossa, lieneekin se, että keskustelu palautettaisiin mahdollisimman nopeasti normaalitilaan – siihen, miten vanhaa maailmanjärjestystä voidaan pitää totutun kaltaisilla keinoilla. Toki on varmastikin totta, että merkittävän talouskriisin jälkeen taloudellisia resursseja tulee olemaan vähemmän käytettäväksi, ja että velkasuhde tulee ajan myötä palauttaa normaaliin. Ei ole millään tavalla tavallisen ihmisen kannalta hyvä asia jättää valtioita ikuiseen velkaliekaan. Kuitenkin tällöinkin velanmaksuun suunnattujen toimien pitää aina ensisijaisesti olla niitä, joissa velanmaksu jää niiden harteille, jotka ovat aiemmin tästä epäsuhtaisesta ja kaatumaan rakennetusta talousjärjestelmästä hyötyneet, paljon ennemmin kuin niille harteille, jotka konkreettisesti nytkin koronan vastaista taistelua pitävät pystyssä.
Tällaiset talousjärjestelmän perusasiat ovat kuitenkin vain yksi niistä asioista, joihin kriisitietoisuus vaikuttaa. Uusi kriisitietoisuus pakottaa meidät miettimään uusiksi niin esimerkiksi sen, miten kriisi vaikuttaa EU-politiikkaan ja koko ulkopolitiikkaan, tai sen, mihin suuntaan aluepolitiikkaa tai kaupunkikehitystä viedään. Nämä kuitenkin vaativat vielä omat kirjoituksensa. Toisaalta, näille kirjoituksille lienee myös aikansa ja paikkansa; eihän kriisi kuitenkaan ole aivan hetkeen loppumassa. Uuden normaalin rakentumiselle ja rakentamiselle on aikaa, kotiin jumittuneelle ehkä jopa kaikki aika maailmassa.
One thought on “Uutta koronanormaalia rakentamassa”