Punaviinin tahrimaan pikkutakkiin puettu mies istuu joko ravintolassa tai työtilassaan, ilkkuu valtiovallan ja kulttuurieliitin suuntaan, laukoo harvakseltaan vulgaareja lausuntoja omasta elämästään ja lopuksi muistaa mainita olevansa lähellä kansaa, joka tietysti lukee kaiken mitä tämä hahmo antaa julkaistavaksi. Kiroilu paljastaa luokkataustan, vaatetus ja harrasteet siitä irtautumisen ja maksaläiskä ohimolla kielii turhautumisesta. Haastattelija ei kyseenalaista mitään mitä edessä istuva sanelee, tai ei ainakaan uskalla näin tehdä väkivallan tai potkujen pelossa. Työläiskirjailijaa ei sovi suututtaa tai muuten käy heikosti.
Näitä hahmoja kulttuurielämämme ei enää tunne muuna kuin kollektiivisessa muistissaan meemiaineistona. Joko tekijät ovat tänä päivänä harmittomia vanhuksia tai siirtyneet ajat sitten rajan taakse. Koska elämme kulttuurin saralla voimakkaan bränditietoisuuden ja samalla voimakasta identiteettien korostamisen aikakautta, on syytä kysyä, mitä työläiskirjailija tänä päivänä merkitsee. Termi viittasi suomalaisen työväenliikkeen elinvoimaisimpien vuosien aikana moniin yhteiseksi omaisuudeksi koettuihin hahmoihin (Linna, Viita, Sinervo, jossakin määrin Toivo Pekkanen) monien työväenluokkaisiksi itsensä kokeneiden eläessä selkeämmin varjellussa kuplassa kuin tänä päivänä. Työläiskirjailijaksi leimautuminen oli identiteettipolitiikkaa silloin kun tätä sanaa ei edes tunnettu.
Yksi tässä vaiheessa heräävä kysymys kuuluu, onko tekstin alussa kuvailtu mielikuva kapakoissa viihtyvästä kirjailijanerosta lainkaan oikeutettu näkemys luokkakantaisesta kirjailijasta. Klassinen työläiskirjailija ei koskaan ollut varsinaisesti duunari, vaikka termin kirjaimellinen tulkinta näin voisikin vihjata. Termi on alun perin akateemikko Raoul Palmgrenin väitöskirjasta Työläiskirjallisuus (1965), jossa hän määritteli tällaisen kirjailijan olevan taustaltaan työväenluokkainen, ruumiillista työtä tehnyt, näkemyksiltään ”perusvasemmistolainen” ja myöhemmin laajentanut maailmankuvaansa ja erityisesti yhteiskunnallista ymmärrystään opintojen kautta. Palmgrenin näkemyksessä työläiskirjailija ei siis ole vain duunari, joka on ryhtynyt kirjoittamaan, vaan joka on kouluttautumisensa puolesta proletariaatista hieman erillään ja jolle kirjallisuus ei ole vain tapa ilmaista itseään eskapismin nimissä, vaan yksi poliittisen aktivismin muoto. Antamalla äänen vaiennetuille tai marginaaliin ajetuille ihmisille työläiskirjailija osallistuu julkiseen keskusteluun ja ujuttautuu samalla areenoille, minne mielenosoitusten häly ei välttämättä ylety. Pelkistetty harhakuva kapakkakirjailijasta lienee tämän tiedon valossa ilkeä stereotypia niin boheemeista kuin kulttuuriradikaaleistakin samaan tapaan kuin Kari Suomalaisen SKDL-ukko resuisessa takissaan.
Jos tänä päivänä haluaisi brändätä itsensä ns. luokkakantaiseksi kirjailijaksi, niin Palmgrenin väitöskirjan määritelmää ei kannata ottaa aivan kirjaimellisena toimintaohjeena. Karu fakta kuuluu, että työväenluokka on tänä päivänä hajanaisempi käsite kuin viime vuosisadan puolivälissä, eikä kovin moni selkeästi tähän ryhmään kuuluva määrittele itseään luokkataustansa takia. Huomionarvoinen seikka myös se, että Palmgreninkin korostama kouluttautuminen tekee luokkataustasta huolimatta ihmisestä pudokkaan eri yhteiskuntakerrosten välille. Viime vuosina on ollut paljon puhetta työläistaustaisten ihmisten kouluttautumisesta ja siitä seuraavasta väliinputoajan roolista: taustan luomat asenteet estävät irtautumisen työväenluokasta, mutta maku ja kielenkäyttö taas vaikeuttavat täydellisen samastumisen kasvukehitystä määritelleeseen ympäristöön. Lisäksi oleellista on huomata, ettei työläiskirjailijan kuvaamia ihmisiä voi loputtomiin pitää propagandan välineenä, sillä köyhät ja sorretut eivät tässä inhimillisessä todellisuudessa toimi aina erityisen solidaarisesti. Työläiskirjailijaksikin tituleerattu Hannu Salama sai tästä huomiosta kunnian toimia 70-luvun radikaalien sylkykuppina, kun Siinä näkijä missä tekijä (1972) kuvasi työläiskommunistit hyvin erilaisessa valossa kuin mitä aikansa agitprop-kulttuuri olisi suonut.
Tapaus Salama lienee hyvä syy pitää Palmgrenin näkemystä työläiskirjailijoiden roolista hieman vanhentuneena. On aivan selvää, että tänä päivänä työväenluokkaa ja marginalisoituja ryhmiä kuvataan luultavasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta osattomuuden kuvaukset ovat laajentuneet silkasta materiaalisesta puutteesta kohti identiteettien ja rakenteellisten sorron muotojen tarkasteluun. Työläiskirjailija-termi on myös tässä tapauksessa liian kategorisoiva, jolloin tällainen puhe ei välttämättä aja asiaansa lainkaan. Elämme aikaa, jossa bränditietoisuus kirjailijan markkinoimisessa lukevalle yleisölle on avaintekijänä sekä kustantajan että taiteilijan toimeentulon turvaamisessa. Samaan tapaan kuin humoristi, on myös työläiskirjailijuus tässä mielessä aivan liian lavea ja harhaanjohtava leima kenen tahansa kirjailijan otsassa.
Lisäksi on huomioitava se tosiseikka, että pelkkä sorretuille äänen antaminen ei ole aivan helppo tai yksiselitteinen temppu. Aktivismin muotona se on tyylikeinoiltaan taipuisa ja siksi vaarallinen. Kuvauksen kohde ei välttämättä ole kovin mielissään liian rehellisestä näkemyksestä tai voi kokea pehmitellyt puheet sensuroinniksi.
Kuka tahansa ei voi toimia kenen tahansa äänitorvena, mutta reiluuden nimissä kirjailijalle on voitava antaa jonkin verran vapautta kertoa hahmoista, joita hän ei edusta yksiselitteisesti. Jos näin ei tehtäisi, niin monet henkilöhahmot jäisivät joko kirjoittamatta tai auttamattoman torsoiksi välähdyksiksi kirjan sivuilla. Lisäksi asenne, jossa hahmot ovat vain ja ainoastaan sosiologinen työkalu suuremman hyvän puolesta, riisuu taiteelta sille annettuja muita merkityksiä kuin pelkän poliittisen vaikuttavuuden. Koko kysymys tekijän suhteesta henkilöhahmoihin ei ole täysin vieras julkiselle keskustelulle, sillä aiheesta käytiin kiivasta debattia Laura Lindstedtin Finlandia-voittoteoksen Oneironin (2015) kohdalla, jossa kirjailija asettui kuvaamaan ihmisiä, jotka poikkesivat hänestä itsestään erityisesti etnisyydeltään. Lopulta on muistettava, että henkilöhahmon luo lopulta vastaanottaja omien kykyjensä ja mielenkiinnonkohteiden puitteissa.
Koska kirjailija kuvaa hänestä itsestään riippumatonta todellisuutta, on hänen luomuksensa enemmän tai vähemmän kuvitteellinen. Jo pelkkä kirjallisuus taiteenmuotona rajaa ulos tarkan dokumentaarisuuden ja otos kuvatusta teemasta on aina puolueellinen, sillä sivuille ei pysty mahduttamaan aivan kaikkea mahdollista aineistoa. Tämä tietää jonkin verran ongelmia käytännön tasolla, jota käytännön politiikan elementit taiteessa edustavat.
Vaikka taidetta haluttaisiinkin käyttää sosiologisena välineenä tai tulkita kaikkea inhimillistä toimintaa tällaisena, on se kuitenkin vain yksi näkökulma tarkastella tekijyyttä ja taiteilijan luonnetta. Työläiskirjailija meeminä tai työkaluna ei ole käyttökelpoinen tässä maailman ajassa, vaan kulttuuri tarvitsee uusia kertomuksia ja joukkovoimaa enemmän kuin valmiin mallin uusintamista taiteeseen. Internetissä leviävät, pohjimmiltaan amatöörien tekemät kiertovitsit ja -manifestit ovat merkkejä siitä, että luokkakantaiselle kirjailijalle ei välttämättä ole samanlaista sosiaalista tarvetta samaan tapaan kuin vuosikymmeniä sitten, vaan poliittisen kirjoittajan kannattaa pikemmin osallistua muiden ihmisten luomaan liikehdintään omalla panoksellaan. Kulttuuri elää kaiken aikaa, ja tämän päivän työläiskirjailijan täytyy löytää itsensä uudelleen, mikäli haluaa säilyttää elinvoimaisuutensa taiteilijana. Tässäkin asiassa ”alhaalta ylöspäin” on hyvä toimintamalli edistykselliselle ajattelulle.