Koronavirus on ollut viime aikoina paljon läsnä kaikkien arjessa. Kuukauden ajaksi se onnistui kuitenkin monopolisoimaan tiedonvälityksen lähes kokonaan. Edes popkulttuuri ei saanut suurta näkyvyyttä mediassa, sen koommin sosiaalisessa kuin perinteisessäkään. Eräs tuotos kuitenkin läpäisi selvästi julkisuuden koronakaranteenin: amerikkalainen dokumentti tiikereistä, liiketoiminnasta, murhista ja takatukista, eli Tiger King: Murder, Mayhem and Madness, tai vain Tiger King, joka tuli katsottavaksi Netflixiin maaliskuun 20. päivä ja valloitti välittömästi maailman. Tai ainakin oman tuttavapiirini.
Nähtyäni lukuisia meemejä dokumentin pääosassa olleesta takatukkaisesta, villisti pukeutuvasta ja esiintyvästä ”tiikerikuningas” Joe Exoticista sekä muista vähintäänkin vastaavan tason henkilöhahmoista päätin itsekin tarkistaa, onko dokumentti väitetyn viihdyttävä. Tiikeri/gepardiasuinen, alle kaksikuinen vauva sylissä tiirailimme vaimoni kanssa Tiger King -sarjan läpi. Olin kuullut jo etukäteen, että meininki alkaa syvästä päädystä ja menee yhä syvemmälle ja syvemmälle koko sarjan ajan. Totta tämä suurelta osin olikin.
Lyhyt kuvaus juonesta. Joseph Maldonado-Passage, eli Joe Exotic, on Oklahomassa toimiva eläintarhan omistaja ja eksoottisten eläimien trokari, jonka verivihollinen on eläinoikeusaktivisti ja eksoottisten eläinten turvapaikan pitäjä Carole Baskin. Dokumentti kuvailee eksoottisten eläinten kauppaa ja sitä, miten se kulkee ränsistyneiden, huijatulla halpatyövoimalla ylläpidettyjen eläintarhojen läpi.
Pääosassa on silti Joe itse, tämän pakkomielteet ja vähintään eksoottinen oma elämäntapa. Joen arkeen sarjan aikana kuuluvat niin reaali-TV-tähteydet, erilaiset lainrikkomukset ja huijaukset kuin myös nuorten miesten houkutteleminen puolisoksi esimerkiksi metamfetamiinin avulla. Lopulta Joen eläintarha huijataan tältä pois, ja Joe joutuu vankilaan syytettynä yrityksestä palkata murhaaja tappamaan Baskinin.
Sarjan ytimen muodostaa Joe Exoticin ja Carole Baskinin välinen konflikti. Kolmannessa jaksossa pureudutaan etenkin Joe Exoticin edistämään teoriaan siitä, että kiltin kuoren alla on kovapintainen gangsteri. Sarjassa esitetyn mukaan Carole olisi murhannut aiemman aviomiehensä saadakseen tämän rahat. Jo aiemmin dokumentissa on murrettu Baskinin julkisuuskuvaa esittämällä tämä tekopyhänä. Tässä Baskinin eläinten turvapaikka olisi itse asiassa samanlainen eläintarha kuin Joenkin, jossa samalla tavalla turvaudutaan eläinten tappamiseen ja huijatun halpatyövoiman käyttämiseen.
Baskin on antanut oman versionsa tapahtumista sivullaan, ja uskoi tätä tai ei, on tämän sanomissa mietittävää. Miten esimerkiksi muutaman dokumenttiin valikoidun otoksen perusteella voi päätellä, että tämän eläinsuoja olisi ränsistynyttä eläintarhaa vastaava rahantekopaikka? Onhan se kuitenkin eläinsuojelujärjestöjen korkeasti luokittama? Ja ex-aviomiehen kohtalollekin on huomattavasti loogisempia selityksiä kuin Joen esittämä, esimerkiksi se, että ilmiselvästi hämärähommiin sekaantuneelle miehelle on käynyt kuin hämärähommiin sekaantuneille usein käy. Liikekumppanit purivat tiikerien sijaan.
Totta kai Carolenkaan väitteitä ei voida ottaa annettuna, ja kiinnostavaa materiaalia löytyy vastakkaisenkin suuntaan. On silti mielenkiintoista, miten juuri Baskinista on tullut dokumentin katsojille vihan kohde, ja Joe Exoticista, hyväksikäyttäjästä, eläinten kaltoinkohtelijasta ja murhan suunnittelijasta, taas jonkinlainen kansansankari. Morning Consult -galluyhtiön teettämä kysely sarjan katsojille paljastaakin, miten suurin osa vastaajista näkee Joen positiivisena hahmona, vähintään jonkinlaisena antisankarina. Toisin on Baskinin kanssa, alkaen sukupuolisesti värittyneestä Baskinin esittämisestä jonkinlaisena hulluna kissanaisena, jonka kodin sisustus ja vaatetuskin ovat pelkkää kissakuviota.
Netissä Baskinista käytetty retoriikka äityy suoran naisvihamieliseksi. Joen tavaramerkiksi muotoutunutta ”that bitch Carole Baskin” -fraasia on toisteltu sosiaalisessa mediassa antaumuksella. Vaikka sarjan fanikulttuuri on tietysti ironiaan perustuvana, ironisuus voi toimia myös todelliset asenteet piilottavana suojakilpenä. Baskiniin kohdistuva viha toimii siis yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä väylänä purkaa omia patoumia keski-ikäisistä naisihmisistä. Dokumentintekijän tarkoitus ei toki välttämättä edes ole ollut tehdä Baskinista pahista. Yksinkertaisesti on vain haluttu luoda dokumenttiin kiinnostava ja keskustelua herättävä asetelma konfliktista eksentrisen oman tien kulkijan ja nihkeän aktivistin välillä.
Eksentrisyys onkin Joen myyntivaltti. Joe sanoo dokumentissa itsekin, että ihmiset tulevat eläintarhaan katsomaan häntä, eivät välttämättä tiikereitä. Kuten kaikessa muussakin Joen sanomassa, tässä on varmasti puolet totta ja puolet ei. Joe ei kuitenkaan ole onnistunut hyödyntämään tällaista huomiokapitalismia yhtä hyvin kuin sarjassa myös esitelty toinen eläintarhan omistaja, Bhagavan ”Doc” Antle, esimerkki onnistuneesta, selvästi varakkaammasta ja vankilasta pois pysytelleestä hahmosta. Samoin kuin Joella, ”Doc” Antlella on oma haaremi nuorempia puolisoja. Metan sijasta dokumentin Doc pyörittää kuitenkin puolisojaan seksikultin tavoin. Samalla puolisot toimivat myös perinteisempänä työvoimana.
Koko sarja tuntuu monella tavalla kuin vertauskuvalta modernin kapitalismin tilasta ja ainakin tietyn amerikkalaisen yrittäjyyskertomuksen ränsistymisestä. Joen surkea tarina on kuin kieroutunut parodia aiemmasta cowboy-kapitalistista rakentamassa alkuperäisasukkailta valloitetussa lännessä omia valloituksiaan. Ennen Joe olisi voinut olla Oklahoman isoin lehmiparoni, jonka tietyt oikut hyväksytään välttämättömänä pahana. Nyt tämä joutuu pitämään ränsistynyttä eläintarhaansa pystyssä lähinnä lypsämällä rahaa juuri kyseisillä oikuilla.
Siinä missä Joe edustaakin kieroutunutta parodiaa amerikkalaisen kapitalismin alkulähteistä, sarjan hahmoista Doc ja Carole edustavat uudenlaisen kapitalismin kahta arkkityyppiä. Carole Baskin pukee sarjan narratiivissa oman rahanansaitsemisensa hyväntekeväisyyteen, kun taas Doc Antlen sliipattu ja itsevarma toiminta viittaa kulttijohtajuuteen. Asiallisuuteen verhoutuva hyviskapitalismi tai itsevarma kulttikapitalismi, Bill Gates tai Elon Musk.
Joelle ei ole yhtälössä enää tilaa muualla kuin vankilassa. Tämä ei toki ole estänyt TV-sarjan tähdeksi pääsemistä ja maailmanlaajuista huomiota. Vaimoni kanssa sarjaa katsoessamme virkoimme usein toisillemme, ovatko nämä oikeita ihmisiä vai jotain fiktiivisiä hahmoja, ja nykyään sillä ei ole enää edes kovin suurta merkitystä. Ihmiset tietävät jo, miten esimerkiksi realitysarjoissa ja tämän kaltaisissa dokumenteissa pitää käyttäytyä, ja käyttäytyvät myös sen mukaisesti.
Näemme taas, miten modernin yhteiskunnan taustalla on narsismi. Amerikkalainen filosofi Christopher Lasch totesi jo vuosikymmeniä sitten, että ”modernia elämää hallitsevat niin läpikotaisesti elektroniset kuvat, että suhtaudumme pakosta muihinkin kuin heidän toimensa, sekä omamme, olisivat kuvattuja ja lähetettyjä näkymättömälle yleisölle.” Nykyisin kuka tahansa voi saada omille toimilleen aivan aidonkin yleisön käden käänteessä, esimerkiksi Internet-lähetyksillä, jotka vievät suuren osan sekä Joe Exoticin että Carole Baskinin ajasta.
Samalla kun koko sarjan todellisuus on epätodellista ihmisten esittäessä oman elämänsä roolihahmoja, dokumenttimuotoon puettu kerronta itsessään saa meidät uskomaan sen kuvaamien asioiden olevan totta. Näennäisen neutraalilla kerronnalla saadaan luotua vaivihkaisia mielikuvia aidoista ihmisistä, ja nämä mielikuvat ovat niin vahvoja, että kriittisestikin suhtautuva ihminen voi ottaa ne todesta.
Lopulta näiden mielikuvien kertoma tarina on Joen tarina, ja säälipisteitämme kerää se, miten totaalisesti tämän suunnitelmat lopulta epäonnistuvat lain ja vihollisten ristiaallokossa ja miten hän lopussa pääsee esiintymään vain vankilasta soitetuissa puheluissa. Joen kohdalla kuitenkin voidaan kysyä, mitä kaikkea dokumentista on jätetty pois. Esimerkiksi Joen siskontytär, joka on ollut töissä tämän tarhassa, on dokumentin jälkeisessä haastattelussa viitannut paljon dokumentissa kerrottua synkeämpiinkin tapahtumiin.
Narsismiyhteiskunnan massaviestinnässä ongelma ei ole kuitenkaan lopulta jokin tietty dokumentti tai tietty kertoja, vaan itse formaatti – sekä suoratoistoyritysten markkinalogiikka. Kun jokaisen sarjan on kilpailtava koko muuta maailman sarja- ja elokuvatuotantoa vastaan, voiton vievät tietynlaiset tarinat. Vaikka Joe, Carole tai Doc Antle nostaisivat itseään kuinka omilla videolähetyksillään, eniten voittoja tuottaa se taho, joka pystyy hyödyntämään heidänkin ponnistelujaan oman kertomuksensa rakentamiseksi ja lähettämiseksi. Lopulta todellinen ”Tiger King” onkin, taas kerran, kapitalismi.