Sanotaan kirjoituksen kipein mielipide heti alkuun: kulttuurimme on taantumassa. Jos milleniaaleja kutsutaan lehdistössä sirpaleiseksi sukupolveksi, niin tällä hetkellä varttuvat massat elävät jo täysin atomisoituneessa maailmassa ilman velvollisuutta tai halua tunnistaa esimerkiksi kulttuurihistoriaamme hyvässä ja pahassa vaikuttaneita nimiä. Tämä on perinteiselle humanistille hieman hankalaa sulatettavaa moraalisesti, koska kaipuu johonkin yhteiseen ja jaettuun todellisuuteen vie lopulta voiton melankolisessa mielessä. Sosialisti kykenee tunnistamaan tällaisen ajattelun ongelmat ja huomauttamaan, että tätä jaettua todellisuutta ei sellaisenaan koskaan ole edes ollut. Kuitenkin jotain tällaista kaipaisi elämäänsä, ja oli aika tehdä kierros kirjahyllyllä yleissivistyksen nimissä.
Päädyin selailemaan viime vuoden lokakuussa edesmenneen kriitikon ja Yalen yliopiston professorin Harold Bloomin kenties tunnetuinta teosta The Western Canon: The Books and School of the Ages (1994). Teos ei välttämättä ole kirjoittajansa suurin näyte akateemisesti, mutta kaupallisessa mielessä sen merkitystä ei voi vähätellä. Opiskeluaikoinani Bloomin nimi tuli esille kirjallisuushistoriaa romantisoivana hahmona, joka asemoi itsensä lujasti erilaisia kriittisiä teorioita korostavien tutkimussuuntien vastustajaksi. Bloom ei sinänsä vastustanut ajatusta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja oli toisinaan tulkintoineen kristillisten fundamentalistien ja luiskaotsaisimpien republikaanien maalitauluna Yhdysvaltain mediassa, mutta joka tapauksessa hän koki yliopistoihin pesiytyneen poliittisen radikalismin suorana uhkana kirjallisuuden kaanonin olemassaololle. Kirjallisuutta rakastanut tyyppi, jolla oli hyvin elitistinen maku ja julma näkemys populaarikirjallisuudesta, ei ottanut kovin hyvällä radikaaleja iskulauseita Shakespearen ja Homeroksen korvaamisesta.
Viimeisinä vuosinaan Bloom päätyi ajattelemaan toimineensa nuorempana ehkä hieman ajattelemattomasti ja hankkineensa tarpeettomia vihollisia. Kriittisiä äänenpainoja kaanonin suuntaan esittäneet eivät ole lopulta kaataneet kirjallisuushistorian jättiläisiä, ja toisaalta suurin osa näistä äänenpainoista on koskenut pikemmin kaanonia määrittäviä instituutioita kuin sen olemassaoloa sinänsä. Toki joukkoon on mahtunut naiiveja näkemyksiä, joiden mukaan kirjallisuusinstituutiot ja keskustelua ohjannut kulttuuri ovat täysin aikansa tuotteita ja uusi uljas tulevaisuutemme ei näitä tarvitse, sillä jokainen saisi lukea mitä lystää ja olla hyvillään taiteesta pienessä tribalistisessa yhteisössään. Tällaiset esitykset ovat onneksi jääneet pakinatasolle ja angstisten opiskelijoiden humalaisiksi raivonpurkauksiksi, sillä kirjallisuus on pohjimmiltaan tapa kommunikoida muiden kanssa ja ilman vakavan median sekä instituutioiden luomia väyliä käydä tätä keskustelua se kadottaa kaiken muun potentiaalinsa paitsi kyvyn tuottaa kokemuksia todellisuuspaosta. Taide saa lopullisen merkityksensä ollessaan osa yhteistä maailmaamme, ja ilman kokijan katsetta taideteosta ei sellaisenaan ole olemassa. Ollakseen taidetta taiteen on tultava julkisuuteen ja koetuksi. Lopulta nämä kokemukset teoksesta vaativat mahdollistuakseen jonkinlaisen kulttuurikoneiston, olkoon tämä kuinka pieni tahansa. Ilman jaettuja kokemuksia koko kulttuurimme yksinkertaisesti murenee, koska se on rakentunut yhteisöjen ja niiden kertomusten pohjalta.
Ilman yhteistä kaikupohjaa, on vaikea kuvitella, kuinka keskustelua kulttuurista voitaisiin käydä tai mihin suuntaan sitä tulisi ylipäätään rakentaa. Pelkkä vaistonvaraisuus ei auta, jos yhteisiä raameja tai tunnistettavia merkkejä ei ole näkösällä. Tämä on huomattu dosentti Päivi Kososen mukaan (Kiiltomato 6.8.2008) myös akateemisen kirjallisuudentutkimuksen puolella, kun Tampereen yliopistossa ryhdyttiin vuosituhannen alussa kyseenalaistamaan tilannetta, jossa opiskelijat lukivat kuka mitäkin ja lukulistoja räätälöitiin melkein mielivaltaisin perustein. Käytännön opetustyö oli hankaloitunut, ja samoin oli käynyt opiskelijoiden tavoille toimia ja olla toistensa kanssa.
Akateeminen keskustelu kaanonista on päätynyt käsittelemään korkeaksi ja matalaksi määritellyn kulttuurin suhdetta sekä kysymään, kenen kaanonista on lopulta kysymys, kun tärkeitä teoksia päädytään listaamaan. Kaanon terminä on toki kiistanalainen ja se oli vuosisatoja etuoikeutettujen oppineiden miesten määrittelemä, mutta siitä ei päästä yli, että toiset teokset sattuvat olemaan historiamme takia merkityksellisempiä kuin toiset, ja näin ollen tässä hetkessä toimivan kriittisen ajattelijan tai kulttuuria muuten havainnoivan on tärkeää tuntea tätä ulottuvuutta maailmastamme. Kotimaisen kirjallisuuden kaanonista puhuttaessa tilanne on sikäli onnellinen, että se koostuu verrattain pienestä joukosta kulttuurihahmoja ja teoksia, joiden aseman kyseenalaistaminen on lähestulkoon mieletöntä (Kivi, Canth, Linna, Waltari, Jansson), ja toisaalta tämän kaanonin laajentaminen ei olisi poskettoman mittava toimenpide, kuten WSOY:n ratkaisu sisällyttää Suomen satavuotista taivalta sisällyttäneeseen klassikkosarjaansa selkeitä nykykirjailijoita (Oksanen, Kyrö) osoittaa. Kirjastoammattilaiset ja äidinkielenopettajat ovat nostaneet usein esille kotimaisen kaanonin dynaamisen luonteen, ja se on säilyttämisen arvoinen asia.
On joka tapauksessa tarpeen kysyä, kuka on päättänyt jonkin kirjailijan tai yksittäisen teoksen nostamisesta arvokirjojen joukkoon, ja miksi tätä vanhaa teosta tulisi tänä päivänä pitää merkittävänä. Aihetta on käsitelty sekä maailmankirjallisuuden että populaarikirjallisuuden tutkimuksessa ja tietysti empiirisessä kaanonteoriassa, jonka mukaan teoksen ja kirjailijan merkittävyys on mitattavissa oleva piirre, eikä tällaista asemaa voida antaa millekään teokselle vain siksi, että määrittäjällä on jokin arvokkaaksi mielletty asema tai sitten hänellä ei sitä ole, jonka takia hänen painoarvonsa kasvaisi sosiaalisen protestin nimissä.
Omana huomionani totean, että tällaisesta värikkäästä dialogista on koko kirjallisuuskeskustelussa lopulta kysymys. Taide on olemassa keskustelua varten, eikä yhtäkään teosta saisi unohtaa tai jättää sivuun vain siksi, ettei arvovaltainen raati vanhoillisissa pelkotiloissaan ole mieltynyt johonkin tyyliin, tai sitten sosiaalisen aktivismin nimissä kokee teoksen olevan vastenmielinen tämän päivän valossa ja siksi täysin kelvotonta roskaa. Koska aivokuoreeni on selkeästi vanhemmiten kehittynyt sentristisiä kasvaimia, korostan tässä yhteydessä ns. elävän kaanonin tilaa, jossa myönnämme joidenkin teosten tuntemisen merkityksen, mutta emme rajaa merkityksellisyyden rajoja maantieteellisen Euroopan rajoille tai suurten akatemioiden porteille. Kaikesta sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta märinästä huolimatta on huojentavaa tarkkailla, kuinka esimerkiksi fantasiakirjallisuuden traditioita kyseenalaistetaan, ja tekijän ja teoksen suhde on jatkuvasti erilaisten äänenpainojen vuoksi esillä, kuten kävi itävaltalaisen Peter Handken saaman Nobel-palkinnon kohdalla. Se on toki eri kysymyksensä, kuinka laajalle tämä keskustelu lopulta leviää.
Samanaikaisesti on huomioitava, että tässä pohjimmiltaan kulttuurisessa käymisprosessissa piilee merkittäviä sivujuonteita, jotka jokaisen sosialistin kuuluisi huomata ennen kuin koko mäski palaa pohjaan: silkalla pääomalla pyörivä massakulttuuri, nouseva nationalismi sekä näiden kahden suuntauksen vaikutukset kulttuuriseen tilaan.
Elämme maailmassa, jossa julkista kulttuuria pyritään markkinavoimien toimesta määrittämään kaikista typerimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Käsitteet kuten yleissivistys ovat kokeneet kurjan arvon alenemisen, monet kulttuuri-instituutiot muuttaneet muotoaan lähinnä palvelemaan lyhyiden muoti-ilmiöiden markkinoita vähäisillä resursseilla, ja julkiseksi intellektuelliksi ei pääse kuin kertomalla vitsejä television paneeliohjelmassa. Absurdimpaa tästä huomiokilpailusta tekee sosiaalinen media, joka ainakin periaatteessa antaa vallan kenelle tahansa nousta huomionarvoiseksi julkiseksi hahmoksi. Kehityksen voi nähdä demokratiaa edistävänä, mutta tällainen yksisilmäinen tapa katsoa valtavaa kulttuurista muutosta on vain ja ainoastaan laiskaa kapinointia, jonka sadon korjaavat lopulta kapitalismin joukkotuhoaseita hallitsevat hömppämogulit ja ne, joilla on esittää asiansa räävittömimmällä tavalla. Tässä piilee samanlainen ongelma kuin tokenismiksi kutsutussa asennoitumisessa, jossa marginaaliin ajettuja ihmisiä nostetaan näkyville paikoilla: tapahtuu siis näennäisesti edistyksellinen asia, mutta toiminnalliset rakenteet pysyvät edelleen samoina ja itse ongelma ei katoa mihinkään.
Samaan aikaan kulttuurikeskusteluun luikertelee tekijöitä ja äänenpainoja radikaalin oikeiston suunnasta. Varsinainen yliopistollinen keskustelu ei ole tätä sattuneesta syystä kokenut ainakaan kovin laajassa mielessä, mutta samalla julkisuudessa esiintyy historioitsija Teemu Keskisarjan kaltaisia hahmoja, jotka ovat varmasti päteviä tutkijoita sinänsä, mutta jakelevat näkemyksiään esimerkiksi eurooppalaisesta kolonialismista tyylillä, joka saa Lasse Lehtisen näyttämään Olavi Paavolaiselta. Akatemiaa nämä suuntaukset eivät tule valloittamaan ilman aseellista voimaa, mutta julkisessa keskustelussa tämä roskasakki kykenee taistelemaan nimenomaan säilyttäjän asemasta, jolloin muutosvastarintainen keskiluokka ja katkeroitunut työväenluokka ovat ilmiselvästi valmiita ottamaan heidän kertomuksensa asioista valmiina totuutena vastalauseena ärsyttäville radikaaleille. Tilanteen ääliömäisyyttä korostaa se tosiseikka, että vanhoillinen oikeisto on itse perinteisesti ollut suurin akateemisen keskustelun ja moniäänisen kulttuurin vastustaja, ja joka on korostanut kansallisten tarinoiden merkitystä kaiken muun ylitse. Tässä yhteydessä on muistettava, että lukeminen ja lukemisesta keskustelu on vähentynyt huomattavasti, ja olemme matkalla kohti maailmaa, jossa emme muodosta pienine kuplinemme sateenkaaren värein sävytettyä mosaiikkia, vaan ainoastaan säleiksi lyödyn ja käyttökelvottoman peilin.
Kaiken tämän hitaan mätänemisprosessin keskellä me tarvitsemme militanttia humanismia: pohjimmiltaan kamppailevaa kulttuurista asennetta, joka taistelee klassisten ideoidensa tasa-arvon ja laajan sivistyksen puolesta, mutta joka ymmärtää välttää länsikeskeisyyden ja sokean ylimielisyyden virheet. Tätä toimintaa varten meidän on tunnustettava kulttuuriperintöjemme merkitys ja instituutioiden olemassaolon välttämättömyys, koska ilman näitä seikkoja koko roska tulee pyyhityksi pöydältä keskiluokkaisen viihteen kaikella voimalla tai sen kaappaa radikaalioikeiston nokkelimmat edustajat. Jos me emme kykene ruotimaan yhdessä kirjallisuuttamme, tulee Eeva-Liisa Mannerin korvaamaan joko Harry Potter tai Ryhmy ja Romppainen, ja olemme taas monta askelta jäljempänä ihannetilasta.
Ne ajatukset, liikkeet ja ilmiöt, joista kaanonimme suurimmat teokset kertovat, ovat lopulta merkityksellisempi asia kuin yhden henkilön akateeminen symbolien palvonta tai loputon Peppi Pitkätossu -leikki. Samaan aikaan ne tosiseikat, joista me ihmiset elämme ja jotka tekevät meistä ihmisiä, kaipaavat puolustajiaan. On siis ymmärrettävä ottaa maailma vastaan sellaisena kuin sen on historia muovannut, ja koettaa muuttaa sitä tulematta itse mankeloiduksi.