”Kaikki politiikka on identiteettipolitiikkaa.” Näin yleensä vastaavat identiteettipolitiikan puolustajat sen kohtaamaan kritiikkiin. Tällä he tarkoittavat sitä, että kaikki poliittiset jakolinjat liittyvät tavalla tai toisella identiteetteihin. Identiteettipoliitikoille myös sosioekonomisten kysymysten synnyttämä luokkatietoisuus on pohjimmiltaan identiteettipolitiikkaa. Ironista on, että usein samat henkilöt kritisoivat vasemmistoa ”luokkareduktionismista”, jossa kaikki politiikka nähdään luokkaristiriitojen kautta. Kritiikissä on toki pointtinsa, mutta identiteettireduktionismi ei ole luokkareduktionismia parempi ratkaisu yhteiskunnallisen analyysin perustaksi.
Identiteettipolitiikkaa kritisoineen Kenan Malikin mukaan identiteettipolitiikan juuret ovat valistuksen vastaisessa liikkeessä, jolloin se ilmeni konservatiivisen oikeiston edustamana rasismina ja nationalismina. Vasta myöhemmin siitä muodostui väline naisten ja vähemmistöjen oikeuksien vaatimiseen. Malikin mukaan identiteettipolitiikka ei kuitenkaan käytännössä onnistu haastamaan eriarvoisuutta, sillä usein se tarkoittaa vain etuoikeutetun aseman tarjoamista henkilöille, jotka ovat nimittäneet itsensä yhteisöjensä edustajiksi. Usein nämä yhteisöt perustuvat rasismin vastustamisen nimissä omaksuttuun rotuajatteluun, joten ei ole yllättävää, että myös rasismia on yritetty uudelleen brändätä valkoiseksi identiteettipolitiikaksi. Malik tarjoaa vaihtoehdoksi solidaarisuuteen perustuvaa politiikkaa, joka tuo ihmisiä yhteen poliittisen tai sosiaalisen tavoitteen saavuttamiseksi. Sen tarkoitus on pyrkiä näkemään omien identiteettiemme yli ja tunnistaa kaikille kuuluva universaali ihmisyys. Identiteettipolitiikan kritiikki ei siis kyseenalaista naisten ja vähemmistöjen oikeuksien vaatimista, vaan sen, miten se tulisi tehdä.
Väitöskirjatutkija Elisabeth Widen mukaan identiteettipolitiikan kritiikki on ”mitätöintiä” ja ”vaientamista”. Widen näkemys ohittaa sen, että identiteettipolitiikkaan itseensä liittyy keskustelun hiljentämiseen liittyviä elementtejä. Vähemmistöjen sallittujen mielipiteiden kirjoa rajaa se, että vastaavan taustan omaavat voivat syyttää ”bussin alle heittämisestä”. Lisäksi ”etuoikeutetuilla” ei ole tasa-arvoista sananvaltaa kysymyksiin, jotka eivät koske heitä itseään. He voivat olla muiden kanssa vain epäsymmetrisessä ”liittolaisuudessa”, joka on korvannut keskinäiseen samanarvoisuuteen ja solidaarisuuteen perustuneen ”toveruuden”. Toimittaja-bloggaaja Julia Thurén kirjoittaa Ruskeat Tytöt Mediassa, että ”kuunteleminen, toisin sanoen vaikeneminen, on liittolaisuuden kivijalka”. Liittolaisuudessa ajatellaan, että yhteiskunta kohtelee eri identiteetin omaavia eri tavalla, jonka vuoksi omassa liikkeessä toimiminen ilman positiivista erityiskohtelua ylläpitäisi yhteiskunnan sortavia rakenteita. Liittolaisuus perustuu epäluottamukseen, joka kohdistuu siihen, kuinka muiden etuoikeutetut identiteetit estävät heitä ymmärtämästä eriarvoisuutta. Epäluottamus muita kohtaan on kuitenkin huono lähtökohta laajemman joukkoliikkeen rakentamiselle ja samalla esimerkki identiteettipolitiikan keinojen ja tavoitteiden välisestä ristiriidasta: tasa-arvoiseen maailmaan pyritään ihmisten välisiä raja-aitoja vahvistamalla.
Identiteettipolitiikkaa on puolustanut myös anarkisti Antti Rautiainen, jonka mukaan sen kritisointi on kollektiivisten identiteettien materiaalista ulottuvuutta ymmärtämätöntä ”vasemmistoälykkömiesten” miesselittämistä ja ”opportunistista typeryyttä”. Rautiaisen teksti toimii itsessään hyvänä esimerkkinä identiteettipoliittisen ajattelun logiikasta. Sen tärkeimpiä argumentteja on nimittäin se, että identiteettipolitiikan kriitikot ovat lähinnä miehiä. Rautiaisen mukaan sosialistimiehet ovat ymmärtäneet Karl Marxin teoretisointia väärin, sillä myös naiset voidaan nähdä materiaalisia etujaan puolustavana yhteiskuntaluokkana. Rautiaisen luomaa vasemmistoälykkömiehen karikatyyria rikkoo kuitenkin se, että identiteettipolitiikkaa vastaan on asettunut vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Anderssonin mukaan vasemmiston tehtävä on edelleen yhdistää intressejä ja koota ihmisiä yhteen, vaikka muut keskittyisivät identiteetteihin. Näytöt puhuvat puolestaan, sillä hänen johdollaan vasemmistoliitto saavutti vaalivoiton eduskuntavaaleissa 2019, kun sitä edelliset eduskuntavaalit puolue voitti vuonna 1995. Anderssonin imago puoluejohtajana on ollut myös selvästi Suomen suosituin.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vasemmalla Anderssonin onnistumisen reseptiä ei ole täysin ymmärretty, ja tulevina vuosina hänen väistyessään voi olla jo liian myöhäistä. Anderssonin viestintä on huomiota herättävässä kontrastissa siihen, miten puolueen kasvoina Twitterissä esiintyvät ja ei-demokraattisesti valitut vasemmistoliiton työntekijät ovat jatkuvasti ns. ”kulttuurisotien” eturintamassa ja jopa identiteettipoliittisen keskustelun näkyvimpiä nimiä. Onko kyse yhdessä sovitusta työnjaosta vai puutteellisesta viestintästrategiasta? Siinä missä Andersson spinnasi keskustelun intersektionaalisesta feminismistä oikeiston käyttämiin epäselviin termeihin ja peräänkuulutti niiden johdonmukaista välttämistä, intersektionaalisen feminismin tunnetuimpiin puolestapuhujiin lukeutuva ja nykyisin vasemmistoliiton poliittisena asiantuntijana työskentelevä Minja Koskela otti päinvastoin kantaa sen puolesta, että vaikeitakin termejä tulisi vakiinnuttaa keskusteluun. Intersektionaalisuudelle tukeaan ovat osoittaneet myös tutkijataustaiset kansanedustajat Anna Kontula ja Veronika Honkasalo.
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Liban Sheikh on samoin viime aikoina profiloitunut identiteettipoliittisissa kamppailuissa. Sheikhin saama epäasiallinen palaute on syytä jättää omaan arvoonsa, mutta kaikesta huolimatta on syytä suhtautua kriittisesti ”whitepassingin” ja ”tokenismin” kaltaisten termien käyttämiseen keskustelussa. Sen lisäksi, että moni saattaa kokea ne vieraannuttavina, voi pahimmassa tapauksessa syntyä vaikutelma vääränlaisten äänten mitätöinnistä henkilökohtaisen taustan perusteella. Englanninkielinen kirjoitusasu paljastaa, että termit ovat tuontitavaraa Yhdysvalloista, jonka sisäpolitiikka on Black Lives Matter -liikkeen myötä muutoinkin noussut aktivistien tärkeysjärjestyksessä ensisijaiseen asemaan ja Instagram-tarinoiden päivittäiseksi keskustelunaiheeksi. Valitettavan usein termeillä ja Instagram-päivityksillä viestitään kuitenkin lähinnä omaa ”tiedostavuutta”, joka myös muiden tulisi ”oppia”. Siksi on suositeltu esimerkiksi 5 opintopisteen laajuista ”Antirasismin perusteet” -yliopistokurssia, ikään kuin sellaisen suorittaminen olisi edellytys aidolle välittämiselle kanssaihmisistä.
Erilaisten ilmiöiden tunnistaminen uusien termien avulla ei tietenkään automaattisesti ole huono asia. Kyseenalaista on se, että diskurssi kopioidaan sellaisenaan Yhdysvalloista, jonka sisäisessä eriarvoisuudessa on hyvin vähän mitään sellaista, joka rinnastuisi suoraan Suomeen. Alex Hochulin mukaan ilmiötä voi kuvata yhdysvaltalaisen idealismin globaalina voittokulkuna: aktivistit muualla maailmassa näkevät kansalliset ongelmansa Yhdysvaltojen kautta, joka edustaa heille jälkihistoriallista tilaa, jonka politiikkaan he haaveilevat osallistuvansa. Vaikka Yhdysvalloista tuodut termit joskus onnistuvatkin kuvaamaan universaaleja ilmiöitä, niin siellä eriarvoisuuden juuret ovat kuitenkin erilaiset, samoin kuin nykytila. Esimerkkinä kulttuurisokeasta soveltamistavasta käy Instagram-tarinoissa levinnyt opas ”valkoisille etuoikeutetuille”, jossa alun perin kehotettiin olemaan soittamatta poliisille tilanteissa, joissa ”rodullistetut” ovat osallisena. Muotoilua on jälkikäteen pehmennetty, mutta se käy silti todisteena siitä, että keskustelu rasismista on kopioitu aktivistien kieleen vieraista olosuhteista ja silloin väistämättä jäävät huomiotta merkittävätkin yhteiskunnalliset eroavaisuudet.
Samalla uusien termien ja käytösoppaiden yleistyminen aktivistien keskuudessa viittaa siihen, että ensisijainen vaatimus ei kohdistu yhteiskunnallisten instituutioiden muuttamiseen, vaan yksilöiden sisäiseen valaistumiseen. Tätä kuvastaa Robin DiAngelon kirja ”White Fragility”, joka on ollut kuukausien ajan The New York Timesin myydyimpien kirjojen listauksessa. Sen ytimessä on idea valkoisesta hauraudesta, joka ilmenee, kun valkoihoisia ihmisiä syyttää rasismista ja he loukkaantuvat siitä. Valkoisesta hauraudesta pääsee eroon vain myöntämällä itselleen, että valkoihoisena olet todennäköisesti rasisti ja tekemällä aktiivisesti työtä oman ”valkoisuuden” vähentämiseksi. Kenan Malikin mukaan maailmalla onkin syntynyt miljardien arvoinen bisnes antirasististen koulutusten ympärille, joita tarjotaan yrityksille, poliisille ja jopa kouluille. Malik kuitenkin huomauttaa, että näiden koulutusten tehosta ei ole selviä todisteita ja ne pahimmillaan vievät huomion pois tietoisen politiikan aiheuttamista rakenteellisista ongelmista.
Suomessa identiteettipolitiikka kietoutuu toistaiseksi lähinnä puoluepolitiikan ympärille, jossa siitä hyötyvät lähes yksinomaan vihreät ja perussuomalaiset. Vihreät tarjoaa sateenvarjon vähemmistöjen ja korkeakoulutettujen nuorten naisten identiteeteille, kun taas perussuomalaiset tarjoaa sen katkerille valkoisille miehille. Identiteettipolitiikka on järjestäytymisen keino ja kulttuurisodat siitä aiheutuvan politiikan sisältö. Mitä enemmän poliittinen keskustelu ajautuu patsaiden sijainnin tai kaupungintalojen liputuksen kaltaisiin symbolisista kysymyksistä käytäviin kulttuurisotiin, sitä paremmin kyseiset kaksi puoluetta pitkällä aikavälillä menestyvät. Oman puolen valitseminen on helppoa, sillä vihreät ja perussuomalaiset tarjoavat selkeän vaihtoehdon ja edustavat aina toistensa vastakohtia. Tyypillistä on myös viholliskuvan muodostaminen vastakkaisten identiteettiryhmien kautta. Vihreissä vaikuttavan Touko Niinimäen mukaan miehet ovat lähtökohtaisesti uhka naisille ja vähemmistöille, kunnes toisin todistetaan. Perussuomalaisille uhkan sen sijaan muodostavat maahanmuuttajat, sekä yhä useammin myös naiset, kuten heidän ajatuspajansa uusimmasta julkaisusta kävi ilmi. Kumpikin osapuoli näkee johdonmukaisena vain oman viholliskuvansa perustelut niiden hämmentävistä yhtäläisyyksistä, kuten rikostilastoihin vetoamisesta huolimatta.
Identiteettipoliittisen järjestäytymisen ideologisena taustavoimana toimii intersektionaalinen feminismi, jonka sisäministeri Maria Ohisalo kertoi vaikuttaneen myös hallituksen tasa-arvo-ohjelman perustana. Intersektionaalisen feminismin mukaan tavanomainen feminismi jättää huomiotta muuhun kuin sukupuoleen kohdistuvan eriarvoisuuden. Esimerkiksi tummaihoinen nainen kokee syrjintää eri tavalla, kuin valkoihoinen nainen tai tummaihoinen mies. Intersektionaalisen feminismin sanotaan huomioivan nämä eri identiteettien kokemukset ja sitä on markkinoitu kaikenkattavana ”työkaluna” eriarvoisuuden tunnistamiseen. Feminismiä ei itse tasa-arvo-ohjelmassa kuitenkaan mainita, mutta ideologian julkinen tunnustaminen oli Ohisalolta myönnytys oman puolueensa kannattajille ja erityisesti sen nuorisojärjestölle, joka viime vuonna julkaisi intersektionaalista feminismiä kannattaneen pamfletin. Samalla se toimi onnistuneena kulttuurisodan julistuksena, jossa yhteiskunnallinen keskustelu ohjattiin Ohisalolle ja Jussi Halla-aholle turvallisiin raameihin.
Hallituksen tasa-arvo-ohjelman perusteella intersektionaalinen feminismi ei kuitenkaan täytä lupaustaan eriarvoisuuden kaikenkattavasta tunnistamisesta, sillä siihen ei sisälly yhtä merkittävimmistä miesten tasa-arvokysymyksistä, joka on vain miehiä koskevan asevelvollisuuden lakkauttaminen. Asevelvollisuuden kehittämistä varten on sen sijaan perustettu parlamentaarinen komitea, mutta kuten väitöskirjatutkija Hannu Salomaa kirjoittaa, se tuskin tulee ehdottamaan radikaaleja muutoksia nykyjärjestelmään. Lisäksi hallituksen väkivallan vastainen torjuntaohjelma on rajattu koskemaan vain naisia, ja tämä ei jostain syystä ole ongelma kenellekään. Näin siitä huolimatta, että vuosittaisten rikosuhritutkimusten mukaan miesten ja naisten kokemat erot väkivallan kokemisessa ovat pieniä, jolloin oikeudenmukaista olisi poliittisella tasolla tunnistaa myös miehiin kohdistuva väkivalta. Tämä on mahdollista, vaikka huomioisikin samalla seksuaalisen häirinnän kaltaisten yksittäisten väkivallan muotojen sukupuolittuneisuuden.
Miesten tasa-arvo-ongelmien valikoiva huomiointi hallituksen työssä ei ole ainoa asia, jonka vuoksi intersektionaalisen feminismin soveltaminen on viime aikoina toteutunut kyseenalaisesti. Viime eduskuntavaalien yhteydessä käyty kampanjointi identiteetteihin pohjaavan edustuksellisuuden puolesta johti siihen, että sukupuolesta, iästä ja ihonväristä muodostui tavallista merkittävimpiä tekijöitä vaalikeskustelussa. Pisimmälle meni etnistä profilointia ilmentänyt lista ”ruskeista” kansanedustajaehdokkaista, joista moni ei olisi edes halunnut tulla nähdyksi ihonvärinsä kautta. Vihreät sai historiallisen vaalituloksen ja 20 paikkaa eduskuntaan, mutta heistä vain kolme on miehiä. Ozan Yanarin ja Touko Aallon kaltaiset vihreiden kärkinimet putosivat pois nuorten naisten tieltä. Yhden vaalituloksen perusteella ei ole syytä tuomita koko puoluetta, mutta on silti oikeutettua ihmetellä, että kuinka tasa-arvon nimeen vannovassa puolueessa voidaan juhlia eduskuntaryhmien epätasa-arvoisinta sukupuolijakaumaa?
Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saaneen Juha Hurmeen töksäytys on päivitetty ajan henkeen: opetelkaa intersektionaalisuutta, juntit! Viesti puhuttelee kuitenkin vain hyvin rajattua osaa väestöstä, sillä intersektionaalinen feminismi on sokea omalle elitismilleen. Kansan enemmistö tuskin on kiinnostunut oppimaan yliopistojen kampuksilla ja sosiaalisessa mediassa muotoutunutta aktivistien kieltä ja käyttäytymisnormistoa. Miksi passiivisen kuuntelijan eli ”liittolaisen” rooli kiinnostaisi sellaista, joka kokee, että ei itsekään tule kuulluksi? Äänestysaktiivisuudessa ilmenneet luokkaerot kertovat, että poliittinen järjestelmä ei onnistu kuulemaan ihmisiä tasa-arvoisesti kaikista yhteiskuntaluokista, eikä sitä korjaa identiteetteihin pohjaava edustuksellisuus. Voiko edes olla ylellisempää etuoikeutta, kuin mahdollisuus välittää enemmän ehdokkaan identiteetistä, kuin mielipiteistä?
Siksi vasemmiston perinteinen analyysi sosioekonomiseen asemaan perustuvasta eriarvoisuudesta on edelleen ajankohtainen. Eri taustoista tulevien ihmisten yhdistäminen sen taakse ei sulje pois identiteettien huomioimista politiikassa. Jos vaihtoehtoa identiteettipolitiikalle ei ole vasemmalla, niin monille ihmisille sitä ei ole missään muuallakaan.
Juho Matinlauri
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa.
Pidin tästä kirjoituksesta ja voin sen hyvin todeta omalla nimelläni. Suhtaudun penseästi ’intersekt9ionaaliseen feminismiin’ vasemmiston tunnuksena, vaikka se voi hyvin olla käyttökelpoinen yhteiskuntatutkimuksessa. Intersektionaalinen feminismi jakaa ihmisiä, kaikkia vaaditaan tunnistamaan oma paikkansa ja esiintymään oman nimenomaisen ryhmiuttelynsä edustajina. Vaikka on joskus voinut olla hyvä havaita, että sorto kohdistuu eri ihmisryhmiin eri tavalla, se nykyään on pikemmin hajoittava kuin yhdistävä tunnus. Se ohjaa ihmiset näkemään keskinäiset eroavuutensa, ei kiinnitä niinkään huomiota niihin rakenteisiin jotka sortavat meitä lähes kaikkia. Pakko hakea palkkatyötä toimeentulon turvaamiseksi pakottaa ihmisiä samalla muokkaamaan itseään, mahdollisuuksien mukaan, kapitalistisen yhteiskunnan kulloinkin asettamien normien mukaiseksi.
On tärkeää huomata ne seikat, jotka vaikuttavat myös vasemmiston sisällä ihmisiä eriarvoistavaan suuntaan, mutta kun ongelma on lopulta tiedostettu, ei siihen tarvitse joka hetki palata. On ihan ok olla valkoinen heteromies, eikä ole hyödyllistä projisoida USAn täysin tulehtuneita etnisiä suhteitä Suomeen, jossa tilanne ei ole missään mielessä yhtä kärjistynyt. Ei ole hyvä nähdä ihmisiä vain ryhmänsä edustajina: voimme kannattaa jonkun ajatuksia ihan ajatuksina, ei siksi, että hän sattuu olemaan tummaihoinen tai vammainen, Naisilla on omia kulttuurisidonnaisia erityisongelmia, mutta ne ovat toki Suomessa ihan erilaisia kuin Somaliassa tai vaikka länsi-Afrikassa, jossa olen matkaillut paikallisten joukossa. Ihmisiä erottelee kuitenkin enemmän taloudellinen tilanne kuin ihonväri. Ihmisillä on monia ominaisuuksia, eikä vammaisen tärkein ominaisuus useinkaan ole se vamma.
Tahdon, että yhteiskunnan ongelmat tiedostetaan kokonaisuutena, Sorrettu asema voi yhdistää, huoli yhteiskunnan ja ympäristön tilasta voi yhdistää ja erityisesti toive paremmasta yhteikunnasta voi yhdistää hyvin erilaisia ihmisiä.
Jos emme halua nähdä yhteiskunnan luokkarakennetta, emme löydä myöskään keinoja sen muuttamiseen.