Ortodoksia ja antifasismi
– historian esimerkit ja niiden merkitys nykypäivän kristitylle
Johdanto
On todennäköistä, että ortodoksinen kirkko tulee hyvin harvalle ensimmäisenä mieleen puhuttaessa antifasistisesta toiminnasta 1940-luvun Euroopassa. Konservatiivinen kristillisyys yhdistyy mielikuvien tasolla usein ennemmin esivallan tottelemiseen kuin sen vastustamiseen. Tästä huolimatta historia tuntee useita ortodoksisen kirkon kanonisoimia pyhiä, jotka kuolivat vastustaessaan fasistista terroria. Lisäksi Israelin Yad Vashemissa kansakuntien vanhurskaiden joukossa muistetaan monia ortodoksisen kirkon työntekijöitä, jotka asettuivat vastustamaan holokaustia ja pelastivat tuhansia ihmisiä varmalta kuolemalta.
Tähän artikkeliin on valittu neljä fasismin vastaisesta eli antifasistisesta toiminnastaan tunnettua ortodoksikristittyä. Neljän yksittäisen historiallisen esimerkin ei ole tarkoitus antaa valikoivaa kuvaa ortodoksisen kirkon historiasta, vaan niiden on tarkoitus osoittaa se, minkälaiset johtopäätökset ortodoksinen kirkko on tehnyt 1940-luvun tapahtumista Euroopassa. Toisin sanoen tämän artikkelin on tarkoitus osoittaa miten muutoin hyvin konservatiivinen ortodoksinen kirkko opetuksellaan ja toiminnallaan velvoittaa jäsenensä antifasistiseen ajatteluun ja toimintaan. Artikkelin yhteenvedossa pohditaan sitä, miten tässä päivässä elävän kristityn tulisi suhtautua sellaisiin ilmiöihin kuin rasismi ja fasismi.
Marttyyripiispa Gorazd Prahalainen
Matej Pavlik (1879-1942) eli Gorazd Prahalainen oli Tšekkoslovakian kansallisen ortodoksisen kirkon ensimmäinen piispa. Hän toimi virassaan vuosina 1921-1942. Tšekkoslovakian tultua natsi-Saksan miehittämäksi vuonna 1939 Gorazd pysyi uskollisena Edvard Benešin pakolaishallitukselle. Tšekkoslovakian pakolaishallituksen käskystä toteutetussa operaatio Anthropoidissa tšekkiläisten vapautustaistelijoiden Jan Kubišin, Jozef Gabčikin ja Josef Valčikin onnistui haavoittaa kuolettavasti Reinhard Heydrichia, holokaustin merkittävintä koordinaattoria, toukokuun 27. päivänä 1942. Hän jäi samalla historiaan korkea-arvoisimpana natsijohtajana, jonka vastarintaliike sai hengiltä.
Iskunsa jälkeen vastarintataistelijat joutuivat piiloutumaan Prahan pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen kirkon kryptaan. Gorazd sekä Prahan kirkkoherra olivat tietoisia vapaustaistelijoiden piilopaikasta. He salakuljettivat vapaustaistelijoille ruokaa ja toivat uutisia saksalaisten miehittäjien brutaaleista kostontoimenpiteistä. Gorazd yritti järjestää taistelijoille turvallisen kuljetuksen Prahan ulkopuolelle, mutta piilopaikka paljastui natsimielisen kollaboraattorin vihjeestä 19. kesäkuuta. Välittömästi tämän jälkeen Gorazd ilmoitti fasistihallinnon johtajille olevansa yksin vastuussa Heydrichin salamurhahankkeen toteuttamisesta. Gorazd vangittiin 25. kesäkuuta, häntä kidutettiin yli kaksi kuukautta ja lopulta hänet ammuttiin syyskuun 4. päivänä 1942. Ortodoksisen kirkon toiminta natsien miehittämässä Tšekkoslovakiassa kiellettiin kokonaan. Ortodoksinen kirkko viettää marttyyripiispa Gorazdin muistopäivää hänen teloituksensa vuosipäivänä eli 4. syyskuuta.
Alexander Müncheniläinen
Alexander Schmorell (1917-1943) eli pyhä Alexander Müncheniläinen oli saksalaisvenäläinen lääketieteen opiskelija Münchenin yliopistossa. Yhdessä viiden ystävänsä kanssa Alexander ehti levittää vuosina 1942 ja 1943 tuhansia kappaleita yhteensä kuutta eri lentolehtistä ensin Münchenissä ja myöhemmin ympäri silloisen suur-Saksan aluetta. Lentolehtiset julkaistiin Valkoinen Ruusu -ryhmän nimissä. Julkaisujärjestyksen mukaan toisessa lehtisessä Valkoisen Ruusun aktiivit varoittavat muita saksalaisia Puolassa alkavasta juutalaisten joukkotuhonnasta. Se on laadultaan ainutlaatuinen historiallinen asiakirja, sillä se on tiedettävästi ainoa sota-aikana Saksassa julkaistu teksti, jossa kehotetaan vastustamaan holokaustia. Toisaalta se myös osoittaa, että saksalaiset tiesivät oletettua laajemmin meneillään olevasta kansanmurhasta.
Kaikissa Valkoisen Ruusun julkaisuissa on lopulta sama viesti: vastustakaa sotaa, kieltäytykää palvelemasta Hitleriä, syrjäyttäkää fasistinen hirmuhallinto. Liikkeen sanoma ja toimintatapa oli pohjimmiltaan pasifistinen. Erinomaisena esimerkkinä toimii Valkoisen Ruusun neljäs lentolehtinen, joka on pitkälti Alexader Schmorellin käsialaa. Hänen kristillisen ajattelunsa ja ortodoksisen uskonsa jälki näkyy siinä selkeästi:
Kysyn Sinulta, Sinulta joka olet kristitty, onko tässä kamppailussa kalleimman aarteesi [vapaan tahdon] puolesta kenties kyse viivyttelystä, juonittelusta, päätöksen lykkäämisestä siinä toivossa, että joku toinen kohottaa aseen Sinua puolustaakseen? Eikö Jumala itse olekin antanut Sinulle voiman ja rohkeuden taistella? Meidän on t a i s t e l t a v a pahaa vastaan siellä, missä se on voimallisimmillaan, ja voimallisimmillaanhan se on juuri Hitlerin vallan alla.
”Taas minä katselin kaikkea sortoa, jota harjoitetaan auringon alla, ja katso, siinä on sorrettujen kyyneleet, eikä ole heillä lohduttajaa; väkivaltaa tekee heidän sortajainsa käsi, eikä ole heillä lohduttajaa. Ja minä ylistin vainajia, jotka ovat jo kuolleet, onnellisemmiksi kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa…” (Saarnaajan kirja, Vanha testamentti)
[…] Vain uskonto voi herättää Euroopan uudestaan, turvata kansainoikeuden ja asettaa kristikunnan rauhaa rakentavaan virkaansa uudessa ihanuudessa, maailmalle näkyväksi.[1]
Gestapo pidätti Alexander Schmorellin ja muut Valkoisen Ruusun jäsenet helmikuussa 1943. Alexander tuomittiin kuolemaan 19. huhtikuuta 1943 ja hänet teloitettiin giljotiinilla saman vuoden heinäkuussa. Ortodoksinen kirkko viettää pyhän Alexander Müncheniläisen muistopäivää hänen teloituksensa vuosipäivänä eli 13. heinäkuuta.
Maria Pariisilainen
Jelizaveta Skobtsova, os. Pilenko (1891-1945) eli pyhä Maria Pariisilainen oli ranskanvenäläinen nunna, joka teki aktiivista sosiaalityötä vähävaraisten ja pakolaisten hyväksi Pariisissa vuosina 1932-1943. Äiti Marian kristillinen työ perustui köyhien ja hädänalaisten auttamiseen ja sen keskiössä oli turvakoti Pariisin 15. kaupunginosassa. Äiti Marian teologisessa ajattelussa korostui inhimillinen kanssakäyminen sekä käytännön toiminta, sillä hänen käsityksensä mukaan kristillisen uskon tuli näkyä myös konkreettisina tekoina arkipäivän elämässä.
Natsimiehityksen alettua vuonna 1940 äiti Maria ja isä Dimitri Klepinin kirjoittivat ja jakoivat kastetodistuksia juutalaisille perheille estääkseen heitä joutumasta vankileireille. Marian perustama turvakoti toimi myös juutalaisperheiden piilopaikkana, jonka kautta miehittäjien etsimiä siviilejä autettiin pakoon. Lopulta turvakodin toiminta ilmiannettiin fasisteille ja äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943. Rangaistuksena kristillisestä avustustyöstään äiti Maria joutui pakkotyöhön Ravensbrückin keskitysleirille. Keväällä 1945 liittoutuneiden joukkojen lähestyessä Berliiniä valittiin Ravensbrückissä 260 vankia surmattavaksi kaasukammiossa. Silminnäkijälausuntojen mukaan äiti Maria otti erään toisen naisen paikan antaakseen tälle mahdollisuuden selviytyä elossa keskitysleiriltä. Äiti Maria kuoli Ravensbrückin leirin kaasukammiossa 31. maaliskuuta 1945. Hänen ruumiinsa poltettiin leirin krematoriossa. Ortodoksinen kirkko viettää pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivää hänen kuolemansa vuosipäivänä eli 31. maaliskuuta.
Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Damaskinos
Kreikan tultua saksalaisten miehittämäksi vuonna 1940 maan tuolloinen arkkipiispa Damaskinos asettui toistuvasti niin saksalaista miehitystä kuin miehitystä tukevaa kreikkalaista nukkehallintoa vastaan. Damaskinos vieraili fasistien vangitsemien kreikkalaisten vapaustaistelijoiden luona tarjoamassa heille viimeisen ehtoollisen. Lisäksi Damaskinos velvoitti oman asianajajansa puolustamaan syytettyjä kreikkalaisia saksalaisten sotilastuomioistuimissa. Holokaustin ulottuessa Kreikkaan vuonna 1943 Damaskinos kirjoitti yhdessä 19 tunnetun kreikkalaisen tieteen ja taiteen edustajan kanssa avoimen protestikirjeen, jolla tehtiin selväksi, ettei kreikkalaisten tulisi missään tapauksessa hyväksyä juutalaisiin kohdistuvia joukkopidätyksiä.
Kaikki Äiti Kreikan lapset ovat osa jakamatonta yhteisöä: [Kreikan juutalaiset] ovat kansamme tasa-arvoisia jäseniä uskostaan riippumatta. […] Meidän pyhä uskomme ei tunnusta ihmisten jakamista parempiin ja huonompiin rodun tai uskon perusteella, ja kuten Pyhä Raamattu opettaa: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen” [Gal. 3:28] ja tuomitsee näin kaikki yritykset syrjiä tai jaotella ihmisiä heidän syntyperänsä tai uskontonsa perusteella. Yhteiset kohtalomme niin kunnian päivinä kuin kansallisen hädän aikoina ovat luoneet erottamattomat siteet kaikkien Kreikan kansalaisten välille, ilman minkäänlaisia poikkeuksia.[2]
Damaskinoksen päätöksellä Kreikan kirkko julkaisi kirjeen ohjeistuksena kaikille kreikkalaisille siitäkin huolimatta, että paikallinen SS-komentaja Jürgen Stroop oli uhannut teloittaa Damaskinoksen ampumalla, mikäli hän tai hänen johtamansa kirkko vielä yrittäisivät puuttua saksalaisjoukkojen toimintaan Kreikassa. Damaskinoksen tunnettu vastaus oli: ”Kreikan ortodoksisen kirkon perinteiden mukaisesti meidän esipaimenemme tulee hirttää eikä ampua. Olkaa ystävällisiä ja kunnioittakaa perinteitämme!” Vastauksessaan hän viittasi Konstantinopolin patriarkkaan Gregorios V:een, jonka turkkilainen kansanjoukko surmasi hirttämällä vuonna 1821. Kaikesta huolimatta Damaskinos selvisi miehitysajasta ja ehti toimia Kreikan valtionhoitajana vuosina 1944-1946.
Yhteenveto
Puhuttaessa kokonaisten ortodoksisten kansalliskirkkojen suhteesta fasismiin ja holokaustiin täytyy ymmärtää, ettei niiden historia ole missään tapauksessa täysin puhdas tai nuhteeton. Serbian kirkko jakautui paikallistasolla tuessaan fasisteja tukeneille serbinationalistisille četnikeille ja toisaalta Titon partisaaneille. Romanian kirkko pyrki pitämään huolta niin sanotun ”vanhan kuningaskunnan” alueen juutalaisista, mutta tuki aktiivisesti Antonescun hirmuhallintoa, joka järjesti täysin omatoimisesti historian toiseksi suurimman holokaustin. Romanian valtion nykyisen Moldovan ja Ukrainan alueella järjestämässä kansanmurhassa kuoli tiettävästi 410 000 ihmistä – pääasiassa juutalaisia ja romaneja.[3] Neuvostoliiton alueella toimivat ortodoksiset kirkot olivat läpensä KGB:n soluttamia ja Stalinin hallinnolle alisteisia. Bulgariassa ortodoksinen kirkko onnistui estämään maan juutalaista väestöä joutumasta keskitysleireille, mutta oli välinpitämättömämpi miehitetyn Makedonian juutalaista väestöä kohtaan. Myös Suomen ortodoksinen kirkko sulki silmänsä Itä-Karjalan siirtoleireiltä keskittyen toimimaan ”alkuperäisen” karjalaisen väestön parissa.
Mikä ortodoksisen kirkon ajattelussa ja toiminnassa voi näiden edellisten esimerkkien valossa lopulta olla rasismin ja fasismin vastaista? Rasismin vastainen periaate löytyy arkkipiispa Damaskinoksen kirjeestä: Paavalin kirje galatalaisille kieltää kristittyä jaottelemasta ihmisiä etnisen tai kansallisen alkuperän sekä uskonnollisen vakaumuksen perusteella, sillä Kristuksen sanoma on tarkoitettu kaikille ihmisille syntyperään ja uskontoon katsomatta. Maria Pariisilaisen esimerkki ei myöskään jätä epäselväksi sitä, miten kenen tahansa kristityn tulisi esimerkiksi Euroopan kesällä 2015 kohtamaan pakolaiskriisiin suhtautua tai miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia. On selvää, että Maria Pariisilainen olisi pelastanut Välimereen hukkumiselta ja auttanut uuden elämän alkuun Euroopassa niin monta ihmistä kuin suinkin mahdollista. Toki ruoka- ja majoitusavunsa ohessa Maria Pariisilainen olisi halunnut keskustella teologiasta ja tarjonnut pakolaisille iltalukemiseksi Raamattua.
Ortodoksisen kirkon omaksumien fasismin vastaisten periaatteiden osalta selkeimmän esimerkin tarjoaa marttyyripiispa Gorazd. Hänen toimintansa osoittaa, että väkivaltaisen fasismin vastustaminen, tarvittaessa aseellisesti ja oman kuoleman uhalla, on jokaisen kristityn velvollisuus. Vakuuttavimman argumentin tarjoaa kuitenkin Alexander Müncheniläinen, joka Valkoisen Ruusun neljännessä lehtisessä vertaa Hitleriä ja kaikkia fasistisen ideologian agitaattoreita vääriin profeettoihin, muistuttaen meitä kaikkia siitä, että pahan palveleminen – miehittäjäksi, murhaajaksi tai fasistiksi ryhtyminen – on jokaisen oma valinta. Alexander Müncheniläinen vetoaa jokaisen kristityn vapaaseen tahtoon ja velvoittaa nämä auttamaan itseään heikompia ja taistelemaan kaikkea pahaa vastaan. Nostamalla esimerkeiksi Saksan toiminnan Afrikassa, Puolassa ja itärintamalla hän ei myöskään jätä epäselväksi sitä kuinka pahaa Hitlerin Saksan toiminta on, tai sitä kuinka kaikki fasismin rikoksiin syyllistyneet joutuvat kantamaan vastuunsa niin eläessään kuin kuolemansa jälkeenkin.
Oulun metropoliitta Elia Hervannan Kalliosalmessa 14. kesäkuuta 2020 pitämässään saarnassa muistutti Tampereen ortodoksisen seurakunnan jäseniä Paavalin galatalaiskirjeen sanomasta ja varoitti Alexander Müncheniläisen tapaan seuraamasta niitä poliittisia ja yhteiskunnallisia voimia, jotka käyttävät Kristuksen pyhää ristiä välineenä ihmisten jaottelussa parempiin ja huonompiin syntyperänsä tai uskontonsa perusteella. Metropoliitta Elian saarna osoittanee sen, että kristillinen antifasismi on mitä todellisin olemassa oleva ilmiö ja ortodoksinen kirkko enemmän kuin potentiaalinen liittolainen rasismin ja fasismin vastaisessa työssä.
– Stefan Smirnov
[1] Agricola-julkaisut, Vastarintaryhmän ”Die Weisse Rose” lehtolehtiset, nro. 4: http://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/valkoinen-ruusu/valkoinen-ruusu-4.pdf (9.7.2020)
[2] The International Raoul Wallenberg Foundation, Archbishop Damaskinos: https://www.raoulwallenberg.net/es/generales/archbishop-damaskinos/ (11.7.2020)
[3] Deutsche Welle, The forgotten Holocaust in Transnistria: https://www.dw.com/en/the-forgotten-holocaust-in-transnistria/a-17387303 (11.7.2020)