Vaalipäivä, 3. marraskuuta 2020, lähenee Yhdysvalloissa. Eniten tietenkin maailman huomio kohdistuu siihen, mitä presidentinvaaleissa tapahtuu. Donald Trump on edelleen häviämässä. Pääasiallinen haastaja republikaanipresidentille tulee maan toisesta pääpuolueesta, demokraateista. Tämän viikon aikana demokraatit ovat pitäneet puoluekokousta, koronaviruksen takia etäyhteyksien kautta. Kokouksessa on virallisestikin asetettu presidenttiehdokkaaksi entinen varapresidentti Joe Biden.
Puoluekokousta edelsivät esivaalit, joihin mahtui monenlaista draamaa. Jossain vaiheessa kärjessä oli vasemmiston suosikkiehdokas Bernie Sanders, jossain vaiheessa tätä maltillisempi Elizabeth Warren, jossain vaiheessa pikkukaupungin pormestari Pete Buttigieg. Warren ja muut ehdokkaat kuitenkin tippuivat pois, ja nopeasti vaalit jäivät kaksinkamppailuksi Sandersin ja maltillisten äänitorveksi nousseen Bidenin välillä. Bidenin saavutettua reippaan voiton Etelä-Carolinan esivaaleissa muut ehdokkaat ryhmittyivät nopeasti tämän taakse. Tilannetta auttoi mm. demokraattisen puolueen merkittävän tukijaryhmän, eli afrikkalaisamerikkalaisten, selvä ryhmittyminen Bidenin taakse.
Bidenin tärkein ja tunnetuin rooli Yhdysvaltojen politiikassa on tietysti ollut Barack Obaman varapresidenttinä oleminen. Mitä Biden teki varapresidenttinä? Lähinnä tausta-asioita, mutta tätä voi tuskin siitä syyttää, onhan varapresidenttiys aina ollut yksi amerikkalaisen politiikan jämäviroista. Bidenin varapresidenttiuran ehkä mieleen jäävin tapahtuma olikin tämän pojan Beau Bidenin traaginen kuolema, jonka takia Joe ei pyrkinyt presidentiksi 2016. Ennen varapresidenttiyttään Biden on tehnyt poliittista uraa senaattorina, jo 1973 alkaen.
Tässä virassa Biden olikin edistämässä monta erilaista asiaa. Monia niistä on vaikea pitää onnistuneina. Eri senaattorit ovat usein tunnettuja omien osavaltioittensa erityisalojen asian ajamisesta siitä riippumatta, onko tässä suuremman kokonaisuuden kannalta mitään järkeä. Piskuisessa Delawaressa, Bidenin kotiosavaltiossa, olennainen ”toimiala” on maan sisäisenä veroparatiisina toimiminen, ja Biden on edistänyt tätä ja yleisesti ottaen yritysten rahoitussäätelyn purkamista – mikä kostautuikin 2008 talouskriisin aikaan. Jo ennen 2008 kostautui Bidenin toinen vahingollinen päätös, eli Irakin sodan tukeminen, yhtenä tärkeimmistä Bushin sotasuunnitelmien taakse ryhmittyneistä demokraattisenaattoreista.
Toki Bideniä on kritisoitu myös esim. poliisivaltaa merkittävästi lisänneen Clintonin vuoden 1994 rikoslain hyväksynnästä, mutta tämä oli demokraateille tyypillistä toimintaa, ei poikkeuksellista. Muutenkaan Bidenin linjan oikeistohakuisuutta ei tarvitse liiaksi paisutella, jos ei vähätelläkään, Joe on seurannut puolueen yleisiä trendejä koko senaattoriuransa ajan, vaihdellen asemaansa tilanteen mukaan. Nyt virta vie puoluetta vasemmalle. Sen, miten pitkälti Joe presidenttinä tähän reagoisi, voisi selvittää vain kokeilemalla.
Amerikkalaisilla on ollut mahdollisuus kokeilla Bideniä aiemminkin. Ensimmäinen yritys oli vuonna 1988. Biden jäi tässä kisoissa jalkoihin eikä selviytynyt edes varsinaisiin esivaaleihin asti. Vuoden 1988 yrityksestä amerikkalaisessa poliittisessa historiassa muistetaan ns. Kinnock-skandaali. Biden jäi kiinni siitä, että oli plagiarisoinut Iso-Britannian työväenpuolueen silloisen puheenjohtajan Neil Kinnockin pitämää puhetta. Biden oli ehdokkaana myös 2008, samanlaisin mitättömin tuloksin. 2008 oli ehkä selvempää, että Bidenillä ei ollut varsinaisesti toivoa päästä presidentiksi, mutta usein esivaalien jämäehdokkaiden tähtäimessä lieneekin oikeasti varapresidenttiys.
Bideniä lykästi, koska ennakkosuosikki Hillary Clintonin sijasta presidenttiehdokkaaksi osui hieman takavasemmalta Barack Obama. Obama ei kannoiltaan olennaisesti ehkä eronnut demokraattisen puolueen päälinjasta, mutta silti oli ensimmäisenä merkittävänä afrikkalaisamerikkalaisena ehdokkaana jotain uutta – ’toivoa ja muutosta’ – edistänyt hahmo. Biden edustikin tässä yhtälössä etupäässä tylsyyttä ja normaaliutta. Vielä 2008 demokraateissakin laskettiin, että musta mies presidenttinä olisi niin iso kynnys, että tätä tasapainottamaan tarvittaisiin harmain – joku voisi sanoa ’valkoisin’ – mies mitä demokraattipuolueesta löytyy.
Jos Biden olisi suomalainen poliitikko, olisi tämä hyvin mahdollisesti keskustalainen. Vertauskohde voisi olla kaikessa harmaudessaan Matti Vanhanen. Siinä missä esimerkiksi Matti Vanhanen voi pärjätä Suomen politiikassa ja parlamentaarisessa järjestelmässä tekemällä harmaudestaan hyveen, Amerikan presidentiksi pyrkivällä on nykyisin oltava muutakin imagoa. Jos imagoa ei ole, sellainen luodaan. Bidenille onkin nyt luotu imagoa oikein urakalla.
Yksi merkittävistä Bidenin imagon luojista lienee, lähes tahtomattaan, The Onion -lehti. Onion on perinteisesti yrittänyt keksiä kaikista presidenteistä ja varapresidenteistä jotain vitsin tynkää, vaikka tämä olisi miten vaikeaa, oli vaikeus sitten siinä, että Obamasta oli vaikea keksiä jotain selvää kulmaa, joka ei menisi rasismin puolelle tai siinä, että Trumpista ei voi tehdä parodiaa koska hän on sitä jo itse. Bidenin suhteen lopulta päädyttiin luomaan fiktiivinen hahmo: Onion-maailmassa varapresidenttinä olikin ”Diamond Joe”, itärannikon vanhentunut karismaattinen pikkurikollinen, joka tuo viralliseen neuvotteluunsa kaverinsa nimeltä ”Worm” paikkaamaan itseään ja huolehtii siitä, pilaako kannabiksen laillistaminen tämän omat bisnekset Washington DC:ssä.
Tietysti Diamond Joessa toistuu käytännössä vain yksi ja sama vitsi; ajatus siitä, että tylsä keskustalainen senaattori olisikin seksikäs ja hurjapäinen säätäjä. Kuitenkin Obaman presidenttiyden aikana voitiin huomata, että osa halusi tietoisesti uskoa tähän vitsiin. Obama oli cool, ainakin kannattajiensa mielestä. Bideninkin oli siis oltava Obaman kannattajille cool. Kuin huomaamattaan ihmiset alkoivat etsiä mitä tahansa todistusaineistoa siitä, että Joe Bidenissäkin piilee vähän Diamond Joeta, oli se sitten jossain Biden-kuvassa oleva vanha auto tai satunnainen hymy – tai konservatiivimedian pilkkaama taipumus möläytellä asioita. 2020 ”Diamond Joe” -hahmon keksijä itsekin pahoitteli tekoaan.
Tietysti monelle Bidenin tukijalle ei tarvita mitään imagoa. Riittää se, että Joe ei ole Trump, ja tähän ei tarvita mitään erityistä, pikemminkin se, että ei olla mitenkään erityisiä. Myös demokraattisen puolueen peruslinja, pienten uudistusten ja arvoliberalismin tie, vetoaa moneen ihmiseen jo itsessään. Näitä korostaa Bidenin status juuri Obaman varapresidenttinä. Obama on edelleen puolueväen keskuudessa erittäin suosittu ja Biden viittasikin vaalikampanjan aikana tähän useita kertoja. Onkin selvää, että vaikka Biden vetoaa afrikkalaisamerikkalaisiin äänestäjiin, jokin osa demokraattipuoluetta aprikoi edelleen, onko valkoinen miespresidentti nyt se, mikä tuo puolueen äänestäjät uurnille.
Varapresidentikseen Biden valitsikin suomalaisille jo nimensä takia tutuksi tulleen senaattori Kamala Harrisin, jolla on paitsi afrikkalaisamerikkalaista niin myös intialaisen isänsä kautta aasialaista taustaa. Harris jäi esivaaleissa nolla edustajaa saaneeksi täyte-ehdokkaaksi ja käytti tätä Bidenin aikaisemman toiminnan tavoin ponnahduslautana varapresidenttiyteen. Siinä, missä Biden oli valkoinen tasapainottaja Obamalle, Harrisin valintaa edelsi tiedottaminen siitä, että Joe aikoo valita mustan naisen varapresidentiksi. Eniten kuitenkin Joe voisi luottaa siihen, että Harris mitä todennäköisimmin jatkaisi hänen linjojaan presidenttinä ollessaan, jos Joesta kauden aikana aika jättäisi – mikä ei vanhalle miehelle tietenkään ole mitenkään ennenkuulumaton ajatus. Turvallinen valinta siis tämäkin.
Mikä on Joe Bidenin ehdokkuuden pointti, paitsi historian kulkeminen ennalta-arvattavimmalla mahdollisella tavalla? Tarvitseeko pointtia olla? Bidenin turvallisuus korostuu verrattuna presidenttiin, jolle ei tarvinnut erikseen imagoa luoda. Trumpille sellaista ei tarvinnut tuoda. Trump on kaikesta päätellen ollut jatkuvasti oma itsensä, ja sellainen sattui 2016 toimimaan paremmin kuin Hillarylle luotu täysin keinotekoinen imago. Kyseessä ei ole kuitenkaan täysin varma keino. Vuonna 2016 Trumpia voitiin vielä äänestää jonkinlaisena protestina, koska ajatus meemihahmosta presidenttinä oli vielä jotain ennenkuulumatonta.
Vuonna 2020 vitsi on viimeistään kulunut täysin loppuun. Trumpissa antamassa käytännön tukensa salaliittoteoreetikkojen QAnon-liikkeelle tai vastaavia temppuja tekemässä ei ole mitään erityisen humoristista. Joe Biden kuvastaa amerikkalaisen maailmanjärjestyksen pyrkimystä takaisin totisuuteen. Tietysti Trumpkaan ei ole politiikaltaan niin ”epänormaali” kuten voisi ajatella – sitä olen käsitellyt jo aiemmin. Sekä Donald että Joe toimisivat presidenttinä saman amerikkalaisen poliittisen kehyksen sisällä ja samojen lainalaisuuksien vallitessa.
Silti tärkeintä ei tässä ole se, mitä asia ovat, vaan miltä ne näyttävät. Kun Trump valittiin, se vaikutti jotenkin epätodelliselta, ja kyseinen epätodellisuuden tunne vaikutti hyvin pitkään, ehkä ei normalisoituen täysin koskaan. Liittyi demokraattien ehdokkaisiin sitten minkälaisia negatiivisia asioita tahansa, tässä vaalissa merkitsee enemmän se, mitä vastapuolella on. Trumpin valinta jatkaisi kaikkia niitä negatiivisia kierteitä mitä nyt on ollut käynnissä, liittyi se sitten vahvan ilmastopolitiikan halveksumiseen, kansan kahtiajakautumiseen oikeiston identiteettipolitiikkaa lietsomalla tai tusinoittain muita asioita.
Vaikka monet Sandersin tukijatkin vielä nyt saattavat vannoa, että jättävät demokraattipuolueen äänestämättä, lopulta marraskuussa suurin osa näistäkin todennäköisesti raahautuu uurnille äänestämään Bideniä. Näin he voivat osaltaan vaikuttaa siihen, että Amerikka saisi ehkä, jos ei lopullista vastausta sitä riivaaviin ongelmiin, ainakin noin neljä vuotta hengähdystaukoa. Tuleeko tämä demokraateilta onnistumaan? Tällä hetkellä näyttää siltä, että onnistuu, mutta puolue on onnistunut kyllä hukkaamaan vaalivoittoja käsistään usein aiemminkin.