Muutaman poikkeuksellisen vuoden jälkeen Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin osittain poikkeuksellisissa merkeissä. Pandemiatoimet olivat toki rokottaneet läsnäolleiden toimittajien määrää, ja Nobel-seremoniat luentoineen ovat nyt poikkeusjärjestelyjen vuoksi odottamassa parempia aikoja. Tavanomainen keskustelu palkinnonsaajista näytti kuitenkin pyörivän totuttuja ratoja. Mediassa ruodittiin laajasti erilaisia mahdollisuuksia palkinnonsaajasta, jolloin nousi esille myös perusteltu huoli Ruotsin akatemian toiminnasta. Edellisvuoden palkinto myönnettiin Peter Handkelle (s. 1942), mikä koettiin kirjailijan poliittisten kannanottojen vuoksi provokaationa tai vähintäänkin huonon maun värittämänä päätöksenä. Akatemian uskottavuutta ja sisäistä tasapainoa riepotelleiden skandaalien jälkeen tämän ratkaisun tulkittiin olleen tapa siirtää huomio aikaisemmista kiusallisuuksista uuteen, mikä olisi strategiana kummallinen vaihtoehto. Kun kerran ryvettyy, ei sitä poisteta sotkemalla päällisiä uudella tavaralla. Puheisiin nousikin ajatuksia, jotka toivoivat akatemian ottavan edistyksellisemmän linjan valitessaan seuraavaa palkinnonsaajaa. Osa puheenvuoroista esitti, että onnekkaan tulisi kategorisesti kieltäytyä palkinnosta.
Nobelin kirjallisuuspalkinto ei ole merkityksetön kunnianosoitus. Sen saaminen muuttaa kenen tahansa elämän lopullisesti, ja on verrattavissa esimerkiksi Oscar-palkintoon mullistavuudessaan yksilön kannalta. Julkisuusarvoltaan sitä voi kutsua jopa taakaksi. Kustantamoille ja kääntäjille palkinto merkitsee lottovoittoa, jos Ruotsin akatemia päättää osoittaa suosionsa kyseisestä kirjailijasta elantonsa saavien suuntaan. Lisäksi tällaisen kirjailijan sanalla on valtaa enemmän kuin monella muulla, jolloin kysymys kirjailijan oman äänen ja taiteen välisestä suhteesta nousee keskiöön. Ei ole aivan harmitonta palkita sotarikoksien valkopesijä, jos samaan aikaan vaihtoehtona olisi tuoreita ja vähemmän ummehtuneita näkökulmia tarjoavia vaihtoehtoja.
Akatemian toimintaa ja näkemyksellisyyttä on syytetty monista puutteista. Yksi keskeiseksi koettu ongelma on ollut eurosentrismi, toisaalta mieskeskeisyys. Lisäksi huolta ovat nostattaneet kielikysymys sekä akatemian kyky tehdä päätöksiä. Turhautuminen on ymmärrettävää. Akatemia on itse julistanut aikaisemmin pyrkivänsä tarkastelemaan Eurooppa-keskeistä näkökulmaansa kriittisesti, ja seuraavaksi se v. 2019 nimesi palkinnonsaajiksi kaksi eurooppalaista kirjailijaa. Palkittujen lista on kovin miehinen, suuri osa heistä englanniksi kirjoittaneita ja akatemian ovet ovat paukkuneet sisäisten jakolinjojen takia. Tällaisessa tilanteessa kävisi järkeen, että valinta osuisi sellaisen ehdokkaan kohdalle, joka toisaalta olisi kirjallisuuden suurten linjojen määrittäjä, mutta samalla tekisi pesäeroa taiteenlajin kipupisteisiin ja palkintoon liitettyihin ongelmiin.
Yhdysvaltalaisrunoilija Louise Glückin (s. 1943) nimen kaikuessa Tukholman vanhan pörssitalon seinillä monet toimittajat esimerkiksi Suomessa joutuivat salamahakuna etsimään mitä tahansa tietoa tästä hahmosta. Glück ei ollut noussut kansainvälisille vedonlyöntilistoille, saati asiantuntijoiden arvailujen joukkoon, vaikka arvostettu ja palkittu kirjoittaja onkin. Suomessa häntä tuskin tunnetaan angloamerikkalaisen nykyrunouden vannoutuneimpien ihailijapiirien ulkopuolella, josta kertoo karua kieltään suomennoksien olemattomuus*. Kyyninen tarkkailija voisi todeta, että Nobel-palkintokuvioihin ikävänä piirteenä kuulunut lobbaus on hoidettu Atlantin länsipuolella tällä kertaa poikkeuksellisen tehokkaasti.
Ruotsin akatemia ei siis tehnyt pahinta mahdollista virhettä, eli myöntänyt provokaatiopäissään palkintoa jollekulle maailmankirjallisuuden tarkkailuluokalta. Glückin valinta oli sikäli turvallinen, ettei hänen ainakaan tiedetä olleen erityisen ongelmallinen henkilö mielipiteineen. Runoudessaan Glück käsittelee paljon henkilökohtaista maailmaa, naiseutta sekä esimerkiksi traumaattisuuden eri puolia. Mielenkiintoinen elementti tuotannossa ovat temaattiset sillat klassiseen eurooppalaiseen traditioon, josta selkein esimerkki lienee runokokoelma Averno (2006), jossa nousee esille antiikin myyttinen maailma eri tavoin. Nimensä kokoelma on saanut Averno-järveltä, jota roomalaiset pitivät porttina tuonpuoleiseen, ja runojen joukossa toistuu kreikkalainen myytti Persefoneen ryöstöstä Manalaan Haadeksen morsiameksi. Lisäksi Glück käyttää usein runoudessaan sonettimuotoa, jonka juuret ovat leimallisesti eurooppalaisessa runoudessa.
Näiden esille tuotujen piirteiden puitteissa on vaikea nähdä Louise Glückin valintaa muuna kuin selkeänä pyrkimyksenä välttää suuremmat iskut ja kiusalliset otsikot. Perusteluissaan Ruotsin akatemia korostikin runojen kauneutta ja yksilötason kokemusten tuomista yleismaailmallisiksi. Joku voisi nimittää tätä yllätysnimeä peräti tylsäksi valinnaksi, ja on päivän selvää, ettei Nobel-palkinnon ympärillä olevia synkeitä pilviä ole vielä haihdutettu.
Louise Glück on nainen, ei-eurooppalainen – vaikkakin kulttuurinen kytkös on olemassa – ja toisaalta hän edustaa taiteellaan Nobel-sarjassa paitsioon jäänyttä runoutta. Lisäksi hän ei ole ryvettänyt hahmoaan epämääräisillä toilailuilla tai ankeilla kannanotoilla. Edistyksen näkökulmasta kaiken pitäisi siis olla kunnossa, ja toisaalta suhde klassiseen traditioon hymyilyttää vannoutunutta akatemiaromantikkoa. Suuri huolenaiheeni kuitenkin koskee kielikysymystä: palkinto meni jälleen englanniksi kirjoittavalle. Tämä ei ole aivan niin harmiton seikka kuin miltä näyttää, sillä kieli on kulttuurisen hegemonian väline ja erittäin tehokas sellainen. Nobel-palkinnolla on painoarvoa, ja valitsemalla englanninkieliseltä kielialueelta palkinnonsaajan kavennamme kulttuurista valikoimaamme taas parin pykälän verran. Tämän lisäksi on hieman epäselvää, kuinka näin perinteinen ja yllätyksetön runoilija täyttää Alfred Nobelin vaatimukset kirjallisuuden ”ihanteellisesta tendenssistä” kiivaassa ja uusia jakolinjoja synnyttävässä aikakaudessa.
Vain se on varmaa, että Ruotsin akatemia ei ole päässyt vielä kuiville. Sillä on edelleen näytettävänä ja todistettavana kykynsä nähdä suuria linjoja ankaran markkinoinnin takana ja edistettävä kirjallisuuden kulttuuria maailmassa. Ymmärrettävistä syistä tehtävä on vaikea, mutta laiskuus on pahimmillaan jopa tehokkaampi tapa tuhota mitä tahansa kuin ajoittainen töppäily.
*toim.huom. 9.10.2020 Glückin runoja on suomennettu neljä kappaletta Anni Sumarin toimesta antologiassa Merenvaahdon palatsi: Yhdysvaltalaista nykyrunoutta (Aviador, 2019). Sumari on suomentanut Glückin kokoelman Faithful and Virtuous Night (suom. Uskollinen ja hyveellinen yö), joka julkaistaan pian Enostonen toimesta.