OAJ:n Tampereen paikallisosaston tiedottajan ominaisuudessa olen ottanut asiakseni seurata oppivelvollisuusiän korotuksesta käytävää keskustelua niin työpaikalla kuin eri medialähteissä ja somessa. Olen karvain mielin saanut huomata, että kriittistä lukutaitoa itse työkseen opettavat opettajat vakuuttuvat usein helposti, milloin millaisistakin olkiukoista ja populistisista heitoista. Siksi keräsin tähän kirjoitukseen viisi yleisintä uskomusta tai väitettä, jota valitettavasti tulevan opintovelvollisuusuudistuksen yhteydessä julkisuudessa hyvin usein esitetään.
Väite yksi: toisen asteen opettajat ja rehtorit vastustavat opintovelvollisuusiän korotusta
On totta, että opettajat ovat poliittisesti mitä monimuotoisin seurakunta ja mielipiteitä jokaiseen opettajahuoneeseen mahtuu toki laidasta laitaan. Tuleva oppivelvollisuusiän korotus tuskin lienee tässä suhteessa poikkeus. Juuri tästä syystä opettajana on ollut mielenkiintoista, joskin yllätyksetöntä, huomata, että oppivelvollisuusiän korotusta vastustetaan nyt, vuonna 2020, osittain samoilla argumenteilla kuin peruskoulu-uudistusta kaukaisella 1970-luvulla, jolloin oppositiossa olivat suunnilleen samat poliittiset puolueet ja voimat kuin nytkin. Näihin puolenvuosisadan takaisiin vasta-argumentteihin sisältyy ajatus siitä, että erityisesti asianomaiset opettajat ja rehtorit, tässä tapauksessa toisella asteella, vastustaisivat henkeen ja vereen tulevaa uudistusta. Väitteen eräs kuuluvimmista esittäjistä on kansanedustaja Paula Risikko.[1] Tarkastellaan hetki Risikon väitteen todenperäisyyttä.
Minkä tahansa jäsenistään huolehtivan ja heidän mielipiteitään kuuntelevan ammattiyhdistyksen tavoin OAJ on parhaansa mukaan profiloitunut asiallisena kriitikkona tulevalle toisen asteen maksuttomuudelle ja oppivelvollisuusiän korotukselle. OAJ:n tämän syksyn lausunnoissa on muun muassa vaadittu, että ”oppivelvollisuusuudistuksen ja toisen asteen maksuttomuuden tuomat uudet velvoitteet korvataan kunnille sekä opetuksen ja koulutuksen järjestäjille kokonaan” ja että ”kuntien ja koulutuksen järjestäjien [uudet] kustannukset on korvattava sataprosenttisesti.” Lisäksi OAJ on ehdottanut, että ”toisen asteen opiskelijoiden koulumatkojen on oltava maksuttomia siihen asti, kun opiskelija täyttää 18 vuotta”, jolloin 20-vuoteen asti tarkoitetuista maksuttomista matkoista vapautuvat rahat voidaan ”kohdentaa toisen asteen opiskelijoiden oikeuteen saada tukiopetusta ja osa-aikaista erityisopetusta.” (OAJ, 25.11.2020)
Nämä ja muut kuluneen syksyn aikana OAJ:n tekemät muutosehdotukset ovat täysin linjassa eduskunnan sivistysvaliokunnan tekemien muutosehdotusten kanssa, joihin opetusministeriö ja valtioneuvosto ovat reagoineet lähinnä rohkaisevan vastaanottavasti.[2] Mitenkään tästä kokonaisuudesta ei saa aikaiseksi sellaista kuvaa, jossa opettajat tai heidän oma ammattiyhdistyksensä asettuisivat poikkiteloin tai vastahankaan tulevalle uudistukselle. Päinvastoin – toisen asteen opettajat haluavat olla mukana valmistelemassa ja toteuttamassa tulevaa uudistusta.
Väite kaksi: oppivelvollisuusiän korotuksessa oppijat jäävät vaille asianmukaista tukea
Toisin kuin vaikkapa Verkkolehti-julkaisu antaa ymmärtää,[3] on hallituksen valmistelema oppivelvollisuusiän korotus muutakin kuin vain uusi 18-vuoden ikäraja. Marinin hallituksen esitys pitää sisällään muun muassa oppimisen tueksi määritellyt resurssit, jotka on tarkoitus kohdentaa erityisopetukseen ja opinto-ohjaukseen jo peruskoulussa, mutta myös samojen tukitoimien kehittäminen toisella asteella. Lisäksi esityksestä löytyy niin sanottu TUVA-koulutus, eli eräänlainen ”kymppiluokka”, joka on tarkoitettu peruskoulun ja toisen asteen nivelvaiheessa oleville erityisen tuen tarpeessa oleville oppijoille. TUVA-koulutuksessa oppijoiden on määrä kehittää opiskeluvalmiuksiaan ja etsiä itselleen sopivinta toisen asteen koulutuspaikkaa. Lisäksi oppivelvollisuuslakiin on tulossa lakiin perustuva uusi velvoite tehostetusta, henkilökohtaisesta oppilaanohjauksesta 8. ja 9. vuosiluokalle.[4]
Väite kolme: pakko ei ole hyvä motivaattori
Valinnaisen aineen opettajana olen itse tottunut ajattelemaan, että pakko on lopulta erittäin huono motivaattori. Toisaalta opettajien luulisi tietävän, että peruskoulusta yliopistoon riittää pakollista opittavaa. On pakkomatematiikkaa, pakkoäidinkieltä, pakkoruotsia ja pakkoliikuntaa. Peruskoulu on kaikille pakollinen. Lukiossa on, oppijan matemaattisesta suuntautumisesta riippuen, 47-52 pakollista kurssia. Toisen asteen oppitunneille osallistuminen on niin ikään pakollista, mikäli mielii saada itselleen haluamansa koulutuksen. Korkeakouluissa toisen kotimaisen kielen opiskelu on pakollista. Pakko on käydä töissä, mikäli mielii leipänsä päälle yhtään mitään, ja tehdystä työstä on pakko maksaa veroja. Pakko on myös kuolla ja mieluiten sitä ennen elää hyvä, mielekäs ja aikaansaava elämä, jonka laadukas suomalainen koulutus mahdollistaa.
Kaikki koulutusalalla työskentelevät ymmärtävät sen, että koulutuksen vaikutus ihmisen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin on kiistatonta. Koulutus avaa nuorelle ovia osallistumiseen, työllistymiseen ja parempaan ansiotasoon. Ja koska läheskään kaikki 15–16-vuotiaat nuoret eivät ole henkisesti tarpeeksi kypsiä tekemään tulevaisuuttaan koskevia ratkaisuja tarvitaan koulutuspolun jatkumiseksi riittävästi ohjausta ja jopa oppivelvollisuuden kaltaista pakkoa. Juuri siksi pakko on tässä tapauksessa keino, jonka tarkoitus oikeuttaa. Tai kuten TOAY:n oma valtuutettu Antti Hiitti asian ilmaisee: ”Oppivelvollisuuden laajentaminen on Suomen suurin ja tärkein yksittäinen koulutusinvestointi peruskoulun luomisen jälkeen. Meillä ei ole varaa jättää yhtäkään nuorta ilman toisen asteen koulutusta.”[5]
Väite neljä: käytetyn opetusmateriaalin ja oppikirjojen laatu tulee huononemaan
Tämä väite lähtee ilmeisesti liikkeelle siitä olettamasta, että maksuttomassa toisen asteen koulutuksessa köyhät kunnat ostaisivat väistämättä halvimpia mahdollisia opetusmateriaaleja, jotka tästä markkinamielisestä näkökulmasta katsottuna ovat ilmeisesti jotenkin automaattisesti huonoimpia mahdollisia opetusmateriaaleja, ikään kuin hinta ja laatu korreloisivat aina suomalaisten oppikirjajulkaisijoiden tuottamassa materiaalissa. Mielestäni on lukionopettajan kokemuksella aivan turvallista todeta, että näin asianlaita ei suinkaan ole.
Opetusmateriaalien hyvä tai huono laatu on lopulta erittäin subjektiivinen asia tutkittavaksi ja tulkittavaksi. Eri aineissa julkaistaan vuoroin erinomaisia, vuoroin käyttökelvottomia mutta useimmiten jotain siltä väliltä olevia oppikirjoja. Yksi täysin varma asia on sähköisten opetusmateriaalien ja oppikirjojen yleistyminen toisen asteen opetuksessa. Useimpien sähköisten lukiokirjojen markkinahinta vaihtelee parhaillaan 10 ja 15 euron välillä. Suomessa vaikuttavien kahden pääasiallisen jättijulkaisijan eli Otavan ja SanomaPron näkökulmasta on herttaisen yhdentekevää tekevätkö he kauppaa sähköisillä kirjoilla yksittäisten oppijoiden vai kokonaisten kuntien tai koulujen kanssa. Jälkimmäisissä tapauksissa sähköisten kirjojen lisenssejä saisi myytyä kerralla enemmän isoina määrinä eikä ripotellen silloin tällöin sinne tänne.
Alle viiden euron vaihtelut sähköisten kirjalisenssien kappalehinnoissa tuskin tulevat määrittelemään useimpien koulujen tai kuntien oppikirjalistojen sisältöjä, myöskään tulevaisuudessa. Tärkeintä ja oleellisinta on se, että toisen asteen opettajat itse pystyvät vaikuttamaan ja valitsemaan itselleen mieluisimmat ja parhaiten toimivat opetustyön välineet myös tulevaisuudessa.
Väite viisi: tämä jos mikä on minun verorahojeni tuhlaamista ja väärinkäyttöä
Ja taas palattiin verotukseen. Suomen verotuksessa ja verorahojen käytössä on se hauskanveikeä ominaispiirre, että suomalaisen veronmaksajan rahaa käytetään sekä turpeennostoon että turpeen polttamiseen, hävittäjien hankkimiseen, koululaisten lounasruokailuihin, äitiyspakkauksiin, kainuulaisten teiden ylläpitämiseen, turkistarhauksen tukemiseen, metsäjättien miljardiluokan yritystukiin ja lopulta myös sairaanhoitajien ja opettajien palkkoihin. Jokainen meistä voi varmasti hyväksyä osan näistä verorahojen käyttökohteista. Kysymys kuuluukin – mitkä näistä kohteista ovat turhia ja mitkä hyödyllisiä? Jokaisella lukijalla on oma vastauksensa tähän kysymykseen. Ja tuo vastaus automaattisesti asemoi meistä jokaisen eri puolille politiikan kenttää. Lopulta kyse on demokratiasta toimintamuotona ja periaatteena. Toimivassa demokratiassa jokaisen veronmaksajan rahoja käytetään sekä ”turhiin” että ”hyödyllisiin” asioihin. Tämän tosiasian kanssa on parasta opetella elämään.
Stefan Smirnov
Tampereen opettajien ammattiyhdistyksen tiedottaja
[1] Verkkouutiset, Kansanedustaja sanoi kollegaa ”valtavan fanaattiseksi”, 8.12.2020: https://www.verkkouutiset.fi/kansanedustaja-sanoi-kollegaa-valtavan-fanaattiseksi/#b2c5286c
[2] OAJ, 7.12.2020: https://www.oaj.fi/ajankohtaista/uutiset-ja-tiedotteet/2020/sivistysvaliokunta-korostaa-ohjausta-ja-tukea-oppivelvollisuuden-laajentamisessa–nama-kolme-asiaa-huomioitava-kiireesti/
[3] Verkkouutiset, Paula Risikko: Hallituksen vihdoin kuunneltava asiantuntijoita, 21.11.2020: https://www.verkkouutiset.fi/paula-risikko-hallituksen-vihdoin-kuunneltava-asiantuntijoita/#b2c5286c
[4] Opetus- ja kulttuuriministeriö, 15.10.2020: https://minedu.fi/-/oppivelvollisuus-laajenee-elokuussa-2021-edellytyksia-nuorten-oppimiseen-ja-hyvinvointiin-parannetaan-tyollisyysastetta-nostetaan
[5] Antti Hiitti, 14.12.2020: www.sdptampere.fi (Hiitin kirjoitus julkaistaan pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen)