Muutama vuosikymmen sitten Suomeen rantautui keskustelu prekariaatista ja työn sirpaloitumisesta. Takana olivat pankkikriisi, lama ja hajoava yhtenäiskulttuuri, ja tässä tilanteessa erityisesti akateemisesti koulutetut havahtuivat tarkastelemaan työsuhteidensa luonnetta kriittisesti: wieniläisen modernismin tuntemuksella ei välttämättä teekään akateemisten työmarkkinoiden ulkopuolella kovin paljoa. Mittavampi rakennemuutos oli vasta tuloillaan, ja vielä vuonna 2004 ammattikoululaisille markkinoitiin datanomiopintoja tienä loistavaan tulevaisuuteen. Ohjelmoimalla oman tietokonepelin voisi kuka tahansa nousta maailman huipulle. Muutama vuosi myöhemmin sekä täysin virkaheitto mutta akateeminen silpputyöläinen että täysin yhdentekevän ammattipätevyyden saanut löysivät itsensä samalta työvoimatoimiston kurssilta opettelemasta työhakemuksen tekoa, ja perässä laahusti joukko raskaan teollisuuden entisiä palkollisia ympäri Suomen provinsseja. Maailma ei ollut valmis, vaan sen pinnalta löytyi uusia kiveniskemiä ja halkeamia, joihin varomaton voisi helposti vajota.
Mahdollisten ikävyyksien välttämiseksi prekaariliike löysi ratkaisuksi työelämää värittäviin ongelmiin jo ajat sitten perustulon, mutta keskustelu ei oikein tuottanut tulosta koskaan. Joku kokeilu oli joskus, mutta se siitä. Samoin poliittinen vasemmisto alkoi käydä keskustelua työläisen syvimmästä olemuksesta. Elettiin perussuomalaisten ensimmäisen jytkyn aikaa, jolloin heräsi hieman latautunut huoli ihmisistä, jotka olivat jääneet rakennemuutoksen ja yleisen edistyksen jalkoihin eivätkä löytäneet itselleen muuta tapaa näyttää olemistaan kuin antaa äänensä häpeilemättömän populistiselle mölyporukalle. Klikkimedia ja jyrkimmät politiikan toimittajat julistivat vasemmiston unohtaneen myyttisen työmiehen, joka päätti nyt kanavoida protestihalunsa laitaoikeiston kautta.
Keskusteluun nostettiin nopeasti tärkeä huomio työläisyyden sukupuolettomasta luonteesta. Yhtä lailla apteekin lääketeknikko tai kampaaja ovat työläisiä kuin rekkakuski tai ahtaaja. Kyse ei siis ole miessukupuoleen kytkeytyvästä asiasta.
Mutta entä prekaari korkeakoulutettu? Kyllähän nyt kolmatta kymmentä työhakemusta täyttänyt filosofian maisteri käy duunarista, onhan hänen isänsä maanmittausteknikko ja äiti sairaanhoitaja eikä elintaso näytä korkealta, ellei sitä vertaa indokiinalaiseen kaatopaikkaorpoon. Jeesus Syyrakin ritarikunnan ovet eivät nuorelle akateemikolle koskaan avautuneet, vaan ura jäi pariin alumnihaastatteluun ainejärjestön lehdessä. Jotain kirjoitusmahdollisuuksia oli, mutta ne vievät aikaa, ja sillä välillä tulisi syödä jotain tai kävisi heikosti. On siis keksittävä jotain, mistä saa rahaa ja jossa ei henki lähde eikä turhaudu kuntoutettavaksi.
Huolimatta sosiologisesti kiinnostavasta väliinputoajan asemastaan hän ei silti ole duunari sanan täydessä merkityksessä. Puhumme siis vain tietystä osasta proletariaattia. Duunarius on jotain, jota harvemmin tiedostetaan, koska se on monille ilmiselvä tapa olla osa maailmaa, ja se vain koetaan eikä siitä koskaan luovuta. Luopuminen hämmentäisi liikaa ja seuraisi masennusta, rankkaa päihteiden käyttöä ja lopulta joko reissu katkolle tai mielisairaalaan. Vastaavanlaista olemisen tuskaa voi luokkaväliinputoajakin kokea. Hän voi muistaa lapsuudestaan suomirock-klassikoiden sanoitukset, mutta on nyt aivan liian tiedostava nauttiakseen niistä puhtaan dionyysisesti hurmioituneena. Hän havaitsee toimintaleffojen absurdiuden, tunteehan hän rakenteet ja vallankäytön eetoksen. ”Siis ei kai kukaan vuonna 2021 katso jotain Predatoria vakavissaan?” Railon vanhaan luokkataustaan iskee sinänsä hyväntahtoisen tuttavan pamauttama slurrisana, joka lyö korvaan kuin neula, koska vanhat koulukaverit eivät näytä ymmärtävän edes omaksi parhaakseen sellaista asiaa kuin sensitiivisyys, ironiasta puhumattakaan. He eivät välitä, koska eivät oikeasti koskaan tulisi sanoneeksi näin, mutta kun kasuaali perseily on niin hauskaa, ja tuskin kukaan omassa piirissä asiasta niin kamalasti jaksaa naputtaa.
Koska nimien pudottelu ja auktoriteetteihin vetoaminen on kivaa, on aika kaivaa esille klassikko. Sosiologi Pierre Bourdieu tuli aikoinaan luetelleeksi useita syitä, miksi yhteiskuntaluokka on monimutkaisempi kokonaisuus kuin vain talouden nokkimisjärjestyksen määrittämä asema lukujonossa, jossa ykkönen seisoo kultaisen vuoren päällä ja jossakin seitsemän miljardin paikkeilla maataan jo naama kurassa toisten jalkojen alla. Moni asia on muuttunut yhteiskuntien omaksuessa yhä enemmän yksilökeskeisiä painotuksia, mutta kulttuurisen pääoman käsite on edelleen oleellinen avain, jotta ymmärtäisimme, miksi oikeasti huonosti pärjäävään keskiluokkaan kuuluva ei vain ole varsinaisesti duunari.
Kulttuurinen pääoma erottelee, kuka on duunari ja kuka kuuluu laajaan länsimaiseen eliittiin. Ilman tietoa asioista ei voi tehdä luokkanousua, ja vaikka tämä ei toteutuisikaan, on ymmärrettävä kiipijään istutettu potentiaali. Sitä ei kaikilla ole, ja nimenomaan tämä kysymys on se asia, johon poliittisen vasemmiston tulisi löytää kestäviä ratkaisuja sen sijaan, että harmitellaan omaa ei-duunariutta. Oleellista on huomata, että luokkarajojen ylittäminen on toisin päin sallittua ja toisin päin ei: porvari voi kyllä kuunnella hölmöä ysäripoppia, koska se koetaan virkistäväksi, mutta taidemusiikin nimeen vannova duunari leimataan helposti erikoisuudentavoittelijaksi. Duunariksi voi tulla varhaisella iällä, mutta siitä ulos kasvettua paluuta ei ole.
Ratkaiseva ero duunarin ja muiden työtä tekevien välillä on luonteeltaan instrumentaalinen. Se syy, miksi vasemmisto on perinteisesti ollut kiinnostunut työväenluokasta, ei ole ollut vain jokin epämääräinen duunarin ihannointi, vaan konkreettinen ajatus luokkasuhteen erityislaatuisuudesta muihin alistussuhteisiin nähden. Duunareilla on järjestäytyneinä aidosti kaikki valta työsuhteessa. Jos he lopettavat työnsä, pomo ei voi korvata sitä omallaan, ja jos pomo lopettaa työt, hänen tilalleen nousee joku muu. Tässä piilee oleellinen huomio: toisaalta duunareilla on itsellään avain omaan vapautukseensa. Ne, joilla ei tätä ole, eivät ole duunareita. Jos kaikki Suomen podcasterit menisivät lakkoon, elämä palaisi aika nopeasti raiteilleen.
Duunarit kaipaavat samoja asioita kuin muutkin ihmiset, mutta kapitalismilla on aina näppinsä pelissä luokkarajojen kanssa. Vasemmiston tehtävä on tuoda rahavallan varjelema potentiaali kaikille, ei tehdä kaikista potentiaalittomia. Jakakaa kulttuurista pääomaa, älkääkä leikkikö, ettei teillä sitä muka ole.
Eli vasemmisto ei puolusta prekariaattia koska prekariaatilla ei ole duunareiden valtaa porvaristoon. Tätä on kyllä moni uumoillutkin katsoessaan AY liikkeen ja vasemmiston edunjakoa prekariaatin unohtaen.