Syyskuussa 2021 Yle julkaisi uutisen, jonka mukaan Suomessa tehdyt taloudelliset investoinnit ovat jääneet jälkeen paitsi Ruotsista, myös Euroopan Unionin keskiarvosta. Kyseessä on ongelma, jonka suuruuden ovat tunnistaneet ja tunnustaneet niin valtio, elinkeinoelämä kuin muutkin toimijat. Ongelma ei rajoitu pelkästään isoihin yrityksiin, vaan investointien puutetta koetaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Pienemmät yritykset eivät uskalla palkata työvoimaa tai laajentua. Kunnissa ei uskalleta investoida kouluihin, terveyskeskuksiin tai kunnallistekniikkaan.
Mutta mistä tämä lähtee? Perinteinen vastaus olisi, että Suomi on pääomaköyhä – ja muutenkin köyhä maa. Kenelläkään edellä mainituista ei yksinkertaisesti olisi varaa sijoittaa tulevaisuuteen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ongelmana ei sinänsä ole pääomien puute, sillä Suomessa on miljardikaupalla löysää sijoitusvarallisuutta ja sen päälle on vielä mahdollista saada velkaa. Tällä hetkellä velkarahaa on mahdollista saada poikkeuksellisen edullisin ehdoin, joskus jopa käytännössä ilmaiseksi. Tämä tietysti koskee lähinnä valtiota, mutta yrityksetkin saavat lainaa helposti.
Tässä kohtaa on pakko ottaa muutama askel sivusuuntaan ja puhua suomalaisesta kansanluonteesta. Suomalainen kulttuuri on aina ollut hyvin turvallisuus- ja konsensushakuista. Tämä näkyy myös suhtautumisessa taloudellisiin riskeihin.
Normaalikansalaisen toiminnassa riskienvälttely näkyy siten, että ylimääräinen raha laitetaan aina ensisijaisesti asuntoon. Muutoin sitä lähinnä makuutetaan tilillä. Sinänsä riskien välttely on tavalliselle ihmiselle fiksua taloudenpitoa. Tämä on kuitenkin muuttunut myös yritys- ja julkisen talouden tavaksi.
Nokian kännyköillä tehdyn menestyksen jälkeen Suomen talous on alkanut muistuttamaan entistä enemmän ekstraktiotaloutta. Ekstraktio merkitsee uuttamista. Talousterminä sillä tarkoitetaan taloutta, joka perustuu lähinnä luonnonvarojen kaivamiseen tai viljelyyn, mutta ei jalostamiseen. Suomessa tämä näkyy niin, että viemme paljon raaka-aineita, mutta emme valmiita tuotteita. Tai viemme alkutuotteita, kuten sellua, josta tehdään muualla valmista tuotetta. Tämä ei vaadi paljoa innovointia, vaan olemassa olevien tekniikoiden hyödyntämistä. Huonona puolena on se, että raaka-aineiden ja alkutuotteiden myynnissä voi kilpailla lähinnä hinnalla. Tämä tarkoittaa työvoiman ja raaka-aineen tuottajan korvauksen painamista niin lähelle nollaa kuin mahdollista.
Mutta tämä on myös turvallista. Kaikki tietävät mikä tuote on, eikä laajentuminen ole kiinni uuden teknologian tai tuotantotapojen kehittämisestä. Se on kiinni siitä, että ostetaan lisää koneita ja seiniä, kuten Ylen uutisessa mainittiin.
Tähän liittyen myös velkaantumisen pelko asettuu uomiinsa. Kaikki laajennukset joudutaan yleensä tekemään velkarahalla. Se on kuitenkin rahaa, jolle on laskettavissa tuotto ja jonka vastineeksi saa ainakin seiniä.
Samaan turvallisuushakuisuuteen voidaan lukea myös säästöjen hakeminen. Tämä luonteenpiirre saattaa joskus valua saituuden tai jonkinlaisen pakkomielteen puolelle. Esimerkkinä voidaan käyttää surullisenkuuluisia ilmaisia ämpäreitä. Ilmaisen eteen ollaan valmiita näkemään vaivaa ja joskus käyttämään paljon enemmän rahaa kuin olisi järkevää. Säästetty euro on arvokkaampi kuin tienattu euro.
Sama asenne on voimissaan myös yritysten ja julkisen talouden puolella. Kaikki tietävät ja vakuuttavat, että ennaltaehkäisevä työ on tärkeää. Samalla siitä ollaan kuitenkin valmiita leikkaamaan ensimmäisenä, vaikka on hyvin tiedossa, että säästöt tulevat näkymään kuluina myöhemmin. Säästetty euro on silti monen mielestä niin arvokas, että se pystyy kattamaan myös siitä seuraavat kulut.
Miksi investointeja sitten tarvitaan? Ne ovat suomalaiselle selkeästi vastenmielisiä. Suurin osa kansasta näyttää olevan täysin tyytyväisiä banaanitasavallan kansalaisen osaan. Varsinkin, jos se näyttää tuottavan suuria säästöjä.
Tohtori Outolempi rakasti atomipommia, mutta meidän silmillemme on räjähtänyt toisenlainen räjähde, eläkepommi. Valtion budjetista tällä hetkellä eläkkeisiin kuluu 10 miljardia euroa. Se on noin viidesosa kaikista valtion menoista. Nämä eläkkeet maksetaan rahalla. Ei työllä tai tahdolla, vaan rahalla. Joko riihikuivalla tai biteillä. Seuraavaksi suurin valtion menoerä on kuntien tukeminen erilaisilla korvauksilla ja maksuilla, se tekee toiset kymmenen miljardia. Suurin osa tästä rahasta menee erilaisiin sairaanhoito- ja lääkärikorvauksiin, joita käyttävät erityisesti vanhat ihmiset. Kaikki tämä raha on saatava jostain.
Tällä hetkellä Suomen valtio ei voi painaa rahaa, eikä velkaa kannata ottaa loputtomasti. On siis saatava lisää tuottoja. Mutta yksityisestä sektorista ei tähän ole. Johtuen sitten kansan- tai pääoman luonteesta, minkä vuoksi on paljon helpompaa pyrkiä tiristämään kaikki irti nykyisestä pääomasta. Tai vaihtoehtoisesti toivomaan lottopottia.
Tarvitsemme nyt samaa rohkeutta kuin niillä 1960-luvun päättäjillä, jotka saivat Suomesta tehtyä kone- ja metalliteollisuuden osaajan. Tai niillä päättäjillä, jotka ryhtyivät rakentamaan tietoliikenneyhteiskuntaa NMT-verkon avulla. Suomi on maailman osaavimpia kansoja. Me olemme hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ja konsensushakuisina tulemme toimeen kaikkien kanssa. Katsokaa Ruotsia. Maassa tuotetaan maailmanluokan torjuntahävittäjiä, sähköautoja, musiikkia ja muotia. Raaka-aineiden ja kansan puolesta ei ole mitään esteitä sillä, etteikö Suomi voisi pystyä samaan.
Kautta Suomen historian suuret teollisuus- ja työllisyysinvestoinnit on tehty valtiovetoisesti ja julkisen sektorin voimin. Julkinen sektori on pystynyt Suomessa aina valjastamaan tekijät ja aatteen ihmiset saamaan aikaan tuottavia investointeja. Yksityinen sektori on lähinnä pyrkinyt rahastamaan valmiiksi tehdyillä tuotteilla. Suomen valtio saa rahaa edelleen halvalla. Ei ole järkevää ottaa rahaa vain minimimäärää ja pyrkiä sillä parsimaan nykyisen väestörakenteen aikaansaamia vuotoja. Velkaa on otettava myös korvaamaan yksityisen sektorin laiskaa investointihalukkuutta. Valtion yritystoiminta on nostettava taas varteenotettavaksi tulojenhankkimiskeinoksi ja teollisuuspolitiikka tulonjakopolitiikan ohi ykköseksi.
Jos emme tätä tee ja jatkamme samalla linjalla, missä taloutta määrittää ekstraktio, pelko ja saituus, on täysin mahdollista, että lopulta säästämme itsemme hengiltä.