Ennen eduskunnan Nato-äänestystä Li Andersson julkaisi itsekritiikin vasemmistoliiton Nato-kannan muutoksista. Etenkin käsiteltiin sitä, että vaihtoehtoisia ratkaisuja Natolle ei ole pidetty tarpeeksi esillä. Herää laajempi kysymys. Miksi vasemmisto, ajateltuna sekä puoluepoliittisesti että yleisesti, joutuu niin usein muuttamaan kantansa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta lennosta? Talouspoliittisissa kysymyksissä pitkät linjat ovat säilyneet ja arvopolitiikassakin suunta on kehittynyt ennustettavilla linjoilla, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vakiona on ollut tempoilu.

Kaikki suomalaiset puolueet joutuivat uudistamaan näkemyksiään Neuvostoliiton romahdettua, mutta vasemmistoliitolle prosessi epäilemättä oli vaikeampi kuin muille, jopa niin vaikea, että voi sanoa romahduksen olleen yksi merkittävimpiä tekijöitä puolueen perustamisessa. Vanha kielteinen kanta EU:hun säilyi aluksi, mutta varsinaisen jäsenyysprosessin käynnistyessä suunta vaihtui neutraaliksi alta aikayksikön. Nyt EU otetaan annettuna.

Voisi ennakoida samanlaisen käänteen tapahtuneen NATO-jäsenyyden suhteen. Valtaosa puolueen kansanedustajista äänesti Natoon liittymisen puolesta. Puoli vuotta sitten ajatustakin olisi pidetty naurettavana. Tässä vaiheessa harvempi vastustajistakaan kiroaa sitä, että Suomi tuli hankkineeksi hävittäjiä. Puolustusvoimien suuri budjettikorotuskin hyväksyttiin ongelmitta.

Aika näyttää, olivatko päätökset hyviä. Kuitenkin, jos jokin puolue joutuu jatkuvasti tekemään samassa teemassa täyskäännöksiä, syynä yleensä on virheellinen analyysi. Vasemmistolla ulko- ja turvallisuuspoliittinen syvempi analyysi ei ole niinkään virheellistä kuin olematonta. Tilalla on sloganeita. Rauha on hyvä asia. Imperialismi on huono asia. YK on hyvä asia. Sotilaalliset miehitykset ovat huono asia. Ja niin edelleen. Kuitenkin ilman syvällisempää käsitystä, mitä maailmassa tapahtuu, miksi, ja etenkin mitä tulevaisuus tuo, ollaan pelkkä lastu lainehilla.

Mitä analyysin tilalla on?

On helppoa sanoa; kaikesta tärkeintä on rauha. Mikä tässä on se oletettu väittelykumppani? Kuka on se sodan kannattaja? Etenkin kun kyse on vasemmistoliiton sisäisistä keskusteluista, tuskin nyt ajatellaan, että väittelykumppanina onkin joku 30-luvun uudelleensyntynyt AKS:n soturi. Sekä Naton kannattajat että sen vastustajat esittävät asiansa niin, että tarkoituksena on nimenomaan estää sota, ei aloittaa sellaista.

Toki voi myös sanoa, että vaikka jokin taho ei avoimesti kannattaisi sotaa, sen ajama linja johtaa siihen silti. Pasifismin sijasta tällainen näyttäytyy usein enemmänkin asepelkona. Aseista ja väkivallasta ei haluta puhua, koska onhan rauha aina parempi. Vaihtoehtoa käsittelylle ei kuitenkaan ole. Eivät sodat ole loppuneet sen julistamiseen, että niiden pitäisi loppua. Lopulta käsittelemättömyys johtaa siihen, että puolue jättää nämä ikävät asiat muiden päätettäviksi – me voimme lopulta kriittisen haluttomasti hyväksyä ne, näin pesten kätemme varsinaisesta prosessista.

Voidaan myös vedota ihmisoikeuksiin ja YK:n vahvistamiseen. Tuleeko YK:sta vahvempi vain sillä, että Suomi, tai edes EU, vain julistaa, että YK:sta tulee vahvempi? Mikä on se syy, miksi YK on nykyisin niin heikko? Miten YK konkreettisesti muuttaisi tilanteen? Missä määrin YK edes voi vahvempaa roolia ottaa? Tai voidaan vedota omaan vahvaan maanpuolustukseen – mutta silloin pitäisi myös olla valmiimpi puolustusmenojen lisäämiseen kuin nyt on, ainakin ennen nyt käynnissä olevaa sotaa, oltu.

Vasemmistolla on myös vahva näkemys muutamaan yksittäiseen konfliktiin, esimerkiksi Israelin toimintaan Palestiinassa. Olen samaa mieltä siitä, että Israelin miehittämien alueiden miehitys olisi lopetettava ja löydettävä ratkaisu, jolla palestiinalaisten kansalaisoikeudet turvataan, mutta jatkuva keskittyminen tähän kysymykseen monen muun maailmanpoliittisen kysymyksen ohella tekee asiasta lähinnä ideé fixén, joka herättää ihmettelyä siitä, miksi juuri tämä kysymys on keskiössä.

Joskus ongelmiin edelleen halutaan ratkaisuja palaamalla Marxiin. Marx ja Engels ottivat hanakasti kantaa milloin mihinkin turvallisuuspoliittiseen konfliktiin sen perusteella, mikä osapuoli edusti heille edistyksellisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Euroopan eri maiden sosialistipuolueet sitten lähtivät sotimaan kaikki sillä ajatuksella, että Marx olisi varmasti nähnyt heidän olevan tässä sodassa se edistyksellinen voima.

Tätä vastaan asettui leninistinen ajattelu, jossa asetutaan ”oman maan porvariston” tappion puolelle, taas perustui vielä jollain tapaa ajatukseen maailmanvallankumouksen esiinmarssista. Kun kuitenkin vasemmistoliitto on jo lähtökohtaisesti reformistinen ja parlamentaariseen politiikkaan perustuva puolue, edes teoreettinen palaaminen tällaisiin ajattelumalleihin olisi mahdotonta. Tällaisen ajattelun jäänteistä tulee lopulta vain refleksinomaisen länsivastaisuuden ontto peruste.

Ei ihme, että ”anti-imperialistitkin” yleensä päätyvät jonkinlaiseen fiilispohjaiseen (inho)realismiin, jossa realismilla perustellaan hiljaisuutta Venäjän tekojen edessä, mutta USA:n vastaavia tekoja vastustettaessa vedotaan suuriin ideaaleihin, aivan kuin olisi itsestään selvää, että naapurimaan ärsyttämistä pitää varoa viimeiseen asti mutta maailman mahtavimman valtion, joka voisi sodassa pärjätä, vaikka koko yhteenlaskettua muuta maailmaa vastaan, provosoinnille ei ole rajaa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan konservatiivit

Nato-jäsenyyden suhteen olisi varmasti auttanut, jos puolueessa olisi käyty näistä sloganeista pitemmälle menevä, aito Nato-keskustelu jo hyvän aikaa sitten – missä olisi päässyt ääneen myös se noin osa puolueesta, joka jo ennen helmikuuta 2022 oli Naton kannattajia. Tietäjät tiesivät, että puolueen jäsenissäkin tällaisia henkilöitä oli, mutta ääntä nämä eivät itsestään pitäneet. Ne, jotka yleistä Nato-konsensusta haastoivat, pystyttiin suoraviivaisesti tuomitsemaan sotahulluiksi ja ei-oikeiksi-vasemmistolaisiksi. Kunnes tilanne muuttui, ja kävi ilmi, että varsinaista yksimielisyyttä ei ehkä koskaan oikeasti ollutkaan.

Kuinka monessa muuta kysymystä on, missä puolueessa luullaan, että ollaan yksimielisiä jonkin ”vasemmistolaisuuden peruskysymyksen” äärellä, mutta tämä yksimielisyyden ajatus perustuu vain väärään käsitykseen konsensuksesta, joka johtuu siitä, että taustalla käytävä kuiskuttelu ei vaan kuulu ylempiin korviin – tai sitä ei uskalleta kertoa eteenpäin?

Vasemmisto katsoo olevansa edistyksellinen voima, mutta sen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjaa voisi sanoa enemmänkin konservatiiviseksi. Lopulta kantava oletus vaikuttaa olevan, että mikään ei muutu; kaikki tulee pysymään ennallaan, ja siksi on riittävää reagoida asioihin samalla tavalla kuin totutusti. Tämä asettuu erityisen omituiseen valoon, kun otetaan huomioon, että puolue muuten katsoo, että maailmassa tulee ilmastonmuutoksen takia tapahtumaan merkittäviä muutoksia – sisällissotia, maiden välisiä sotia, nälänhätiä, kulkutauteja, pakolaiskriisejä.

Usein puolueissa aihealueita, joita kaikki eivät halua tai osaa käsitellä, päätyy käsittelemään esimerkiksi työryhmissä tietty joukko, joka haluaa. Vasemmistossa pitkään ne, jotka halusivat, edustivat tällaista konservatismia vahvimmillaan – ajatusta siitä, että sopivinta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on kylmän sodan aikainen, sana ”Neuvostoliitto” yli vedettynä ja korvattuna sanalla ”Venäjä”. Nykyisin tästä ollaan sinällään päästy eteenpäin eivätkä esimerkiksi kannanotot Venäjän hyökättyä Ukrainaan ole enää edustaneet vasemmistoliitolla, sen koommin kuin millään muullakaan puolueella, tätä perinnelinjaa.

Ongelma kuitenkin on, että tilalle ei olla saatu omaleimaista näkemystä. Puolueen sisäinen perinnelinjan kritiikki ei vielä tällaiseksi riitä. Tämän Andersson kirjoituksessaan nostaakin esille – kun esimerkiksi EU:n yhteisen puolustuksen tai pohjoismaisen vaihtoehdon malleja ei olla onnistuttu tuomaan esiin, sotilaallisen kriisin uhatessa ainoaksi vaihtoehdoksi jää mennä USA:n ja länsiliittouman selän taakse. Harvaa kuitenkaan vakuuttaa se, että kerrotaan tällaisen jälkeen, miten vastentahtoisesti se tehtiin. Olennaista eivät ole tuntemukset vaan teot.

Kansallinen konsensus ja sen ongelmat

Nyt Suomi on joka tapauksessa menossa Natoon niin että ryskää, entisiä kansallisia turvallisuuspoliittisia linjoja vastaan. Tämä ei ole toki maailmanpoliittisen tilanteen huomioon ottaen ole ihme. Entäpä jos toisessa tilanteessa voisi olla tarpeen yllättäen lähteä pois Natosta niin että ryskää?

Suomessa on totuttu vaatimaan kansallista konsensusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Tähän on syynsä. Ulkomailla ei yleensä katsota hyvällä sitä, että pienen maan linjat muuttuvat kokonaan vain sen takia, että maassa nousee valtaan uusia hallituksia, joilla on kokonaan eri linjat kuin aiemmilla. Tempoilu aiheuttaa epävakautta, epävakaus taas aiheuttaa haluttomuutta yhteistyöhön tai jopa halua lopettaa epävakaus voimakeinoin.

Tietylle konsensushakuisuudelle on vaikea nähdä käytännön vaihtoehtoja. Silloin, kun ulko- ja turvallisuuspoliittinen konsensus muodostuu, sen tulisi kuitenkin muodostua ennen kaikkea hallitus- ja eduskuntatyössä, ei puolueisiin itseensä kohdistuvina vaatimuksina. Pitäisi nimenomaan olla puolueiden kesken enemmän erimielisyyttä ja keskustelua asioista, koska nyt konsensus tuntuu perustuvan hymistelyyn ja virran mukana kulkemiseen, kunnes tuleekin sitten karikko ja pitää reivata.

Ajatellaan Neuvostoliiton romahdusta. Silloin olisi voinut olla hyvä, että olisi käyty avoimempaa keskustelua siitä, entä jos YYA:ta tai Neuvostoliittoa ei tulevaisuudessa olisi ollut olemassa. Huonomminkin olisi voinut käydä, esimerkiksi jos Janajevin juntta olisi onnistunut tavoitteissaan ja/tai Neuvostoliitossa syttynyt sisällissota. Silloin vasta olisi uuteen tilanteeseen vastaamisen kyky olisi punnittu.

Isoimmat suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan epäonnistumiset ovat liittyneet nimenomaisesti tilanteisiin, joissa ei pystytty samanmielisyyden ihanteen ja oletuksen, että kaikki pysyy muuttumatta jatkossakin, takia valmistautumaan siihen, että tilanteet voi muuttua nopeasti, saati sitten reagoimaan muutokseen tarvitulla tavalla. Kriittiset äänet eivät tällöin päässeet esiin. Juuri siksi vasemmistonkin pitäisi kehittää aito, omaleimainen kritiikkinsä.

Uusi konsensus

Nyt on nähty prosessi, jossa aiemman NATO-optio-konsensuksen tilalle uudeksi konsensukseksi on varmistunut Suomen paikka NATOssa, nyt ja tulevaisuudessa. Kun eduskunnassa Natoa vastaan äänesti kahdeksan kansanedustajaa, alettiin näitä lähes heti vaatia tilille näkemyksistään, samoista näkemyksistä, jotka NATO-jäsenyyden suhteen jaettiin vielä puoli vuotta sitten kansallisesti laajalti. Maanpetturuussyytteetkin vilahtelivat. Monet muutkin Naton vastustajat puhuvat nyt siitä, minkälaista lokaa he Naton vastustajana nyt ottavat vastaan.

NATO-tie ei kuitenkaan ole mutkaton. Otetaan kuitenkin nyt vaikka tällä hetkellä käynnissä oleva Turkin toiminta. Suomalaiset lähtökohtaisesti olettavat, että Turkki yrittää vain tiristää itselleen myönnytyksiä haastamalla Suomen Nato-jäsenyyden. Tämä tietenkin vaikuttaa todennäköisimmältä skenaariolta, mutta se tuntuu pohjautuvan myös siihen, että kaiken on pakko olla show’ta, koska suomalainen konsensus on nyt päättänyt mennä Natoon, ja sinne siis myös on pakko päästä.

Entä jos se ei olekaan show’ta? Entä jos Turkki päättää laittaa Suomen ja Ruotsin jäsenyydelle stopin? Sitten pitää miettiä vähintään yhtä nopeasti jokin uusi ratkaisu. Miettimisessä auttaa, jos avoimessa keskustelussa mukana ovat olleet myös ne äänet, jotka eivät halunneetkaan Natoon. Voi aistia, että jotkut haluaisivat käytännössä tehdä mitä Turkki vain haluaa, että vain NATO-polku ei vaarantuisi. Tällaisissa hätäratkaisuissa kuitenkin maiden linjat ja periaatteet määritetään. Suomelle määritettäisiin Natossa kynnysmaton asema heti kättelyssä.

Muita mahdollisia kaiken mullistavia skenaarioita on lukuisia. Monet tahot Suomessa ennakoivat usein äärioikeiston nousua Yhdysvalloissa ja Euroopassa sekä autoritääristä kehitystä näissä maissa – entä, jos oikeasti tapahtuisi niin? Tai jos useissa EU:n merkittävissä maissa pääsisivät valtaan avoimesti Venäjä-myönteiset hallitukset. Mitä silloin tarkoittaisi olla osa ”länttä”?

Entäpä jos syttyy USA:n ja Kiinan välinen sota? Mitä tapahtuu, jos koko Lähi-Idän tilanne muuttuu epävakaammaksi, Arabikevättä pahemmin? Tai Afrikan manner? Entä jos EU hajoaa? Tai liittovaltiokehitys lähtee uudelle vaihteelle? Entä jos Venäjällä syttyy sisällissota? Tai Yhdysvalloissa? Entä jos tapahtuu monta ennalta arvaamatonta kriisiä kerralla? Ja Ukrainassakin sota voi kehittyä vielä jo lähikuukausina lukemattomilla eri tavoilla, Venäjän uudesta vyörytyksestä Venäjän rintaman romahdukseen ja ydinaseiden käyttöön.

Konsensuksen ulkopuolisten ratkaisujen miettimisen pitäisi olla asia, minkä vuoksi vasemmistonkin pitäisi saada rivinsä suoraksi. Koko prosessin pitäisi alkaa jo siitä, että selvitetään, mitkä ovat vasemmiston jakamat tavoitteet, mihin suuntaan muuttuvassa maailmassa sen muutosta viedään ja mitä säilytetään. Näiden pohjalta voidaan sitten miettiä mahdollinen keinovalikoima, millä päästään tavoitteisiin.

Muuten, taas yhdessä asiassa, ainut vaihtoehto liberaalin maailmanjärjestyksen, joka tällä hetkellä keikkuu lähinnä uskon varassa, vaihtoehto tulee olemaan nationalistinen eri maiden vetäytyminen kuoriinsa ilmastonmuutoksen, ruokapulan ja yleisen resurssipulan vallitessa. Ja se ei tule olemaan ainakaan positiivinen skenaario, niin maailman kuin Suomenkaan kannalta. Olennaista sen välttämisessä eivät ole valmiit ja viralliset toimintamallit vaan valmius toimia nopeasti ja päivittää kantoja yhteistyössä. Konsensusaatteen kritisointi vapaan keskustelun tukahduttajana on myös sitä olennaista, että vapaa keskustelu ja näkemyksien moninaisuus on perinteisesti katsottu yhdeksi demokratian tukipilareista.

Tatu Ahponen