Twitter-presidentti Trump ja todellisuus

Elämme kaikki henkisesti Amerikassa. Kun Yhdysvalloissa käydään presidentinvaalit, ne ovat tavallaan meidänkin presidentinvaalimme. Etenkään viime vuosina on ollut äärimmäisen vaikea välttyä tietämästä, kuka Yhdysvaltojen presidentti on. Itse opin kuka Donald Trump on monen suomalaislapsen tavoin jo 90-luvulla Mad-lehdestä, josta sai lukea myös tämän räväkän liikemiehen nousuista ja laskuista. Ehkä juuri siksi Trumpin suhteen aina välillä vieläkin mielessä käy ”Ei hele, Yhdysvaltojen presidentti on Donald Trump! Se tyyppi Mad-lehdestä ja Simpsoneista! Donald Trump on Yhdysvaltojen presidentti!”

Millainen poliitikko Trump sitten tämän mielikuvan takana on? Euroopassa yleisin vertauskohde tuntuvat olevan paikalliset oikeistopopulistit, kuten täällä perussuomalaiset. Vertaus johdattaa esimerkiksi suomalaiset nationalistit ylistämään ”Amerikka ensin” -poliitikkoa, koska ”vihervasemmistoa ottaa päähän”. Toisaalta mediassa Trump saatetaan esittää jonkinlaisena pahana unena, hirvittävänä poikkeustapauksena läntisen arvoyhteisön johtavan maan yleisestä linjasta. Toisin sanoen, Trumpiin liitetään mielikuvat, jotka oikeistopopulistit liittävät täälläkin itseensä ja jotka näihin toisaalta liitetään – mielikuvat totaalisesta muutoksesta aiempaan.

Mielikuva ei välttämättä vastaa reaalipolitiikkaa, Amerikassa sen koommin kuin täällä. Trump on etenkin sisäpolitiikan osalta ollut hyvin tyypillinen republikaanipresidentti, jonka presidenttikausi on keskittynyt rikkaimpien amerikkalaisten etujen ajamiseen ja siihen, että puolueen keskiluokkaisemmat konservatiivikannattajat pidetään osallisina koskaan päättymättömässä kulttuurisodassa, joka varmistaa näiden puolueuskollisuuden vuodesta toiseen. Maailmanpolitiikassa tilanne on mutkikkaampi. Siinäkin Trumpin poikkeukselliseksi katsotut linjat heijastelevat kuitenkin usein republikaanisen puolueen piileviä virtauksia ja niillä on usein pitkät historialliset juuret. Niitä lienee parempi käsitellä kuitenkin omassa tekstissään.

Trumpille itselleen asiat palaavat lopulta yleensä talouteen, mikä onkin liikemiehelle luonnollista. Viittaukset siihen, miten Yhdysvalloissa on ”paras talous koskaan” ja viittaukset osakemarkkinoiden tilaa kuvaavan Dow Jones -indeksin koviin lukemiin ovat Twitterissä ja puheissa olleet Trumpin peruskauraa. Talouspolitiikan, jonka Trump ilmaisee tämän taustalla olevan, askelmerkit ovat olleet myös selvät. Trumpin aloitteesta onkin viety läpi merkittäviä voittopuolisesti rikkaimpiin kohdistuvia veroleikkauksia, yrityksiin vaikuttavia ympäristölakeja ja muita säädöksiä on höllennetty, ja esimerkiksi Trumpin esittämä koronaelvytyspaketti on ollut hyvin suuryritysvetoinen.

Trumpin alkuvuosina Amerikan taloudella tosiaan menikin BKT:n ja muiden indikaattoreiden valossa varsin hyvin. Tämä ei ole yllättävää. Ympäristölakien alasajolla ja yritysvetoisella budjettivajepolitiikalla talouteen voidaan tosiaan pumpata lisää puhtia, näinhän kapitalistisen järjestelmän voi olettaakin toimivan. Kuitenkin jo ennen koronavirusta talouskasvussa oli näkynyt selviä hidastumisen merkkejä. Voi olla, että talouden syklinen vaihtelu ja kauppapoliittiset epäselvyydet olisivat koitunut Trumpin talousvisioiden kohtaloksi ilman koronaakin. Mutta kuinka paljon Yhdysvaltojen poliittisessa järjestelmässä presidentillä sitten on valtaa päättää talouspolitiikasta? Rajallisesti. Budjetti riippuu kongressista, jonka edustajanhuoneessa valtaa pitävät demokraatit. Demokraattien kädenjälki näkyikin esimerkiksi koronapaketissa siinä määrin, että Trumpkin joutui tunnustamaan sen olevan vain ”90% GREAT!”

Republikaanien perusäänestäjää kiinnostavat mahdollisesti talouskysymyksiä enemmän kuitenkin niin sanotut arvokysymykset, kuten abortti ja samaa sukupuolta olevien avioliitot (eli niiden estäminen). Siinä missä talouskysymyksissä presidentin valta riippuu kongressista, arvopolitiikan suhteen politiikan keskiössä on Yhdysvalloissa liittovaltion korkein oikeus ja se, miten se tulkitsee Yhdysvaltain perustuslakia. Tähän ovatkin kohdistuneet niin arvokonservatiivien odotukset kuin liberaalien pelot.

Trump on saanut nimitettyä korkeimpaan oikeuteen kaksi uutta tuomaria, Neil Gorsuchin ja Brett Kavanaughin. Jälkimmäinen nimitettiin raiskaussyytösten ja tästä seuranneen mediaspektaakkelin jälkeen pienimmällä mahdollisella senaatin hyväksyntään riittäneellä enemmistöllä. Konservatiivien tähtäimessä olevia ennakkotapauspäätöksiä, kuten abortin laillistava Roe vs. Wade tai samansukupuolisten avioliittojen hyväksymiseen velvoittava Obergefell vs. Hodges ei ole kuitenkaan uusien tuomareiden voimin kumottu, joskin tämäkin lähinnä palauttaisi ne liittovaltion tasolta osavaltioiden päätettäväksi. Kavanaugh ei ole äänestänyt kaikissa asioissa konservatiivien tahdon mukaisesti. Eivät toki ole muutkaan konservatiiveiksi lasketut tuomarit.

Oikeastaan voisi sanoa, että Trumpin kausi edustaa Yhdysvaltojen konservatiivisen liikkeen osalta siirtymää uskonnollisen oikeiston valtakaudesta siihen, mitä esimerkiksi konservatiivikirjoittaja Ross Douthat on sanonut ”jälkikristilliseksi oikeistoksi”. Trump itse ei ole koskaan vaikuttanut erityisen uskonnolliselta sanoilta kuin teoiltaankaan, vaikka presidenttikampanjan aikana tämä varsin läpinäkyvästi raamattuun vetosikin. Amerikkalaisten maallistuminen on jatkunut Trumpin kaudella kuten aiemminkin. Ennen niin vahva evankelikaalinenkin oikeistokin on siirtynyt pitkäaikaisen avioliittotaistelun hävittyään käymään transvastaista jarrutustaistelua, jonka lopulliseen voittamiseen se ei tunnu itsekään uskovan.

Jälkikristillisen uudesta oikeistosta kuitenkin tekee ennen kaikkea Douthatin mukaan sen kansallismielisyys. Keskiössä on maahanmuuttopolitiikka. Esimerkiksi muuten puolueen jäsenten suosiossa oleva Reagan on saanut jälkikäteistä kritiikkiä juuri paperittomiin meksikolaissiirtolaisiin kohdistamastaan joukkoarmahduksesta, puhumattakaan vielä suorasukaisemmin latinotaustaisiin siirtolaisiin vedonneesta George W. Bushista. Esimerkiksi esivaaliäänestäjiä innostaneet Trumpin muuripuheet voidaankin nähdä juuri irtiottona republikaanien aikaisempaan päälinjaan.

Kuitenkaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan symboliksi noussut muuri ei ole mikään Trumpin alkuperäinen idea, vaan sitä on esitetty republikaanipuolueen oikeistosiivessä aiemminkin. Monien yllätykseksi muuri onkin rakenteilla – tavallaan. Yhdysvaltojen Meksikon vastaisella rajalla on itse asiassa jo melko paljon fyysisiä esteitä ja muuri on usein enemmänkin näiden vahvistus kuin mikään uusi rakennelma. Suuria muutoksia vuotuisiin valtuuttamattoman maahanmuuton lukemiin Meksikosta ei ole näkynyt, ja tällaisen maahanmuuton kärki on ollut jo pitempään siirtymässä Meksikosta muualle, esimerkiksi Keski-Amerikan maihin.

Maahanmuuttopolitiikka tietysti liittyy Amerikan laajempaan rasismikeskusteluun, joka tälläkin hetkellä roihuaa valtoimenaan, samalla lailla kuin poliisiasemat Minneapolisissa osana tapahtumia, jotka lähtivät liikkeelle poliisin tapettua George Floydin kaupungin kadulla. Trump on jo uhannut lähettää armeijan kaupungin kadulle – ”kun ryöstely alkaa, alkaa myös ampuminen”. Tämä tietysti on Trumpin äänestäjien mielestä vain osa Trumpin poliittisesta epäkorrektiutta, mikä menee samaan syssyyn kuin kuuluisat repliikit siitä, miten Meksiko ”ei lähetä meille parastaan”, joissa viitattiin maasta tuleviin maahanmuuttajiin huumeiden salakuljettajina ja raiskaajina, tai spekulointi Barack Obaman syntyperällä, josta koko Trumpin presidentiksi vienyt prosessi lähti käyntiin.

Samaan aikaan kuin Minneapolis palaa, Trump käy omaa sotaansa Twitterin johtoa vastaan, uhaten yhtiötä rajoituksilla, joista kukaan ei tunnu vielä oikein tietävän miten ne toimisivat tai missä määrin presidentti voi niitä toteuttaa. Ei ihme, että Trumpilla on viha-rakkaus-suhde Twitteriin. Yhtiö on kuitenkin tarjonnut tälle aina tämän tärkeimmän viestikanavan ja mahdollisuuden uhkailla niin poliittisia vihollisiaan kuin Iranin kulttuurikohteitakin. Kaikki nämä esiintyvätkin osana yleistä poliittisen kielenkäytön raaistumista, jossa on vaikea nähdä mitään hyvää. Tämä näkyy jo Trumpin vastustajienkin puheissa. Internet-kielenkäytöstä on tullut osa politiikkaa.

Minneapolisin tapahtumat liittyvät Black Lives Matter -liikkeen esiin nostamiin kysymyksiin. Liike sai alkunsa aivan samanlaisista tapahtumista Fergusonissa 2014. Tällöin vallassa kuitenkin oli kaunopuheinen Obama, jonka luvattiin kurovan umpeen Amerikan kansanryhmien väliset ristiriidat. Tapahtuvat menevätkin syvemmälle rakenteisiin. Maan historiasta löytyvät taustat, jotka ovat mahdollistaneet Yhdysvaltain poliisille sen huimat voimankäyttöoikeudet ja huonommiksi katsomiensa ihmisten hyvinvointia ja elämän kunnioittamista väheksyvän kulttuurin. Tai sen, miten koronaviruksen tulilinjalle ovat joutuneet korostetusti vähemmistötaustaiset hoivatyöväenluokan edustajat, samalla kun Trumpia kannattava voittopuolisesti valkoinen keskiluokka on puhkunut vallankumousta koronarajoituksia vastaan. Trump samalla kuvastaa näitä rakenteita, mutta samalla retoriikallaan vahvistaa ja kiihdyttää niitä kuolemiin johtavia kehityskulkuja, joiden kautta rakenteet käytännössä näkyvät.

Lopulta kaiken Trumpin tekemän tai tekemättä jättämisen uhkaa tehdä tyhjäksi yhtäkkinen koronakriisi. Tässäkin on helppo ylikorostaa presidentin vajavaista roolia. Käytännön työ, mitä koronaviruksen vastaisessa taistelussa tehdään tai ei tehdä, tehdään osavaltioiden tasolla. Trumpin koronapolitiikasta suuri osa on käytännössä ollut kommentaaria osavaltioiden kuvernöörien tehdessä omia projektejaan. Esimerkiksi New Yorkissa kuvernööri Andrew Cuomo on noussut demokraattien parissa jonkinlaiseksi kansallissankariksi toteutettuaan tietyt sulkutoimet ja viestittyään näistä aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Tämä peittää sen, että taustalla New Yorkin tylyssä koronatilanteessa on ollut Cuomon totaalinen epäonnistuminen kriisin alkumetreillä.

Pitkällä aikavälillä valituista koronavirusstrategioista on vaikea sanoa mitään, onhan akuutin vaiheen alkamisesta vasta muutama kuukausi. Kuten muuallakin, tapaukset ja kuolemat ovat laskussa. Toinen aalto voi silti yllättää. Suurista tapausluvuistaan henkeä kohti huolimatta Yhdysvallat on tällä hetkellä merkittävien teollisuusmaiden listalla koronasta suoraan tai oletetusti johtuvien kuolemien suhteen lähinnä keskitasoa. Kahtalaisuutta kuvaa Trumpin viestintä, jossa yhtenä päivänä yritetään ottaa kunnia kovista toimista Yhdysvaltain näkyvimmän korona-asiantuntija Antonio Faucin rinnalla ja toisena hetkenä tuetaan tämän erottamista, annetaan tukea koronavirustoimien vastaisille protestoijille tai hehkutetaan teholtaan epävarmoja hoitoja.

Ehkä Trumpin heittämiin lausuntoihin on keskitytty niin paljon siksi, että jäisi näkemättä, miten suuri osa Trumpin linjauksista niiden takana on vain toisintoa ja jatkoa jo pitemmille trendeille. Tähän liittyy ajatus Trumpista jonain poikkeustapauksena, jonka poistaminen korkeimmasta virastaan – vaikkapa tämän Venäjä-yhteyksien takia suoritetulla virastapanolla, johon demokraatit tuloksetta kuluttivat paljon poliittista energiaa – ratkaisisi Yhdysvaltojen syvemmät politiikat ongelmat, kahtiajakautuneisuudet, talousjärjestelmän lepäämisen hiekkapohjalla ja maailmanpoliittisen roolin murenemisen. Tätä sotaa ei kuitenkaan yhden kenraalin kukistamisella voiteta. Amerikan kriisikehityksen suuressa linjassa Trump ei ole taudinaiheuttaja vaan oire.