Käsittelin viime tekstissä Donald Trumpin presidenttikautta sisäpolitiikan kannalta. Tällä kertaa keskiössä on ulkopolitiikka. Voi tietysti kysyä, onko juuri maan ulkopolitiikka asiallinen aihe George Floydin kohtalosta saaneiden mielenosoitusten jatkuessa. Yhdysvaltojen sisäpolitiikka ja ulkopolitiikka ovat kuitenkin olleet elimellisesti kytköksissä jo pitkään.
Ennen maailmansotia kytkös oli välillä vaikeammin havaittavissa, koska Yhdysvallat ei ollut vielä ottanut diplomaattisesti maailman johtavan valtion roolia. Muutoksen toi Franklin Roosevelt. Rooseveltin New Deal -ohjelma asetti Yhdysvaltoihin hyvinvointivaltion perustat, mutta Roosevelt myös linjasi kauppapolitiikan vapaakaupan uralle ja alkoi johdatella epäluuloista maata pois eristyneisyyden tieltä. Alkoi rakentua uudenlainen maailmanjärjestys. Varsinaisesti kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Rooseveltin ollessa jo kuollut, Yhdysvallat sitoutui täysin palkein nykyrooliinsa maailman johtavana maana. Bretton Woods -valuuttajärjestelmän ja GATT-sopimuksen myötä Yhdysvallat sitoutui vapaakauppaan niin, että lopulta ennen epäluuloiset republikaanitkin sen joutuivat virallisesti hyväksymään. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettuun Kansainliittoon Yhdysvallat ei ollut liittynyt, mutta nyt maa alkoi rakentaa riuskasti sopimusperustaista maailmanjärjestelmää osallistumalla niin YK:hon kuin Natoonkin.
Johtavan maan rooli edisti myös sisäpoliittista ja kulttuurista muutosta. Kylmän sodan pyörteissä Yhdysvallat kohtasi Neuvostoliitossa vastustajan, joka pystyi esittämään itsensä antirasismin ja edistyksen puolustajana. Samalla kun Yhdysvaltojen liittolaiset jatkoivat siirtomaavaltaa, Amerikassa itsessään etelävaltioissa vallalla oli rotuerottelu ja maan lakien taustalla näkyivät edelleen evankelisesta protestanttisuudesta kumpuavat arvot. Alkoikin prosessi, jossa korkeimman oikeuden päätöksin ja Valkoisen talon ja kongressin päätöksin nopeassa tahdissa rotuerottelu murrettiin, käynnistettiin vähemmistöryhmien positiivinen erityiskohtelu ja siirryttiin maallisempaan arvomaailmaan ajamalla alas uskontoperustainen lainsäädäntö. Konservatiivit katselivat tätä kauhuissaan ja kävivät lopulta vastarintaan. Tälle vastarinnalle rakentui uusi amerikkalainen oikeisto.
Trumpia edeltävät republikaanipresidentit – kuten Reagan ja George W. Bush – yrittivät yhdistää konservatiiviseen arvojen vastavallankumouksen rooseveltilaiseen, demokratian airueeksi asettuvaan ulkopolitiikkaan. Käytännössä ulkopolitiikan realiteetit ja ns. soft powerin, Yhdysvaltojen kulttuurisen vaikutusvallan, ylläpitämisen tarve kuitenkin varmistivat, että takaisin menneeseen ei voitu täysin palata. Pienistä voitoista huolimatta konservatiivit jäivät suuren linjan suhteen nuolemaan näppejään. Ei ihme, että monien konservatiivien mielessä Trumpiin kohdistui merkittäviä odotuksia siitä, että viimeinkin olisi löydetty taistelija, joka laittaisi liberaalin maailmanjärjestyksen kannattajille luun kurkkuun. Konservatiivien luuloissa oli reilusti itsepetosta, sekä siinä että Trump tällaiseen kykenisi tai että tämä täysin edes tiedostaisi, mitä on tekemässä. Trumpin linja on ollut lähinnä osin samaa vanhaa ja osin sekavaa ja poukkoilevaa provosointia – samoin kuin sisäpolitiikassakin.
Ehkä suurimmat Trumpiin liittyvät odotukset kohdistuivat kauppapolitiikkaan. 90-luvulla solmittu Pohjois-Amerikan suuret maat kattava NAFTA-sopimus avasi lopullisesti Meksikon markkinat USA:n yrityksille, ja aiheutuneen talouden mullistumisen myötä meksikolaiset työttömät muuttivat Yhdysvaltoihin halpatyövoimaksi. Ei ihme, että NAFTA on ollut Trumpin tähtäimessä jo pitkään. Käytännössä Trump ei koskaan ole niinkään vastustanut koko kauppajärjestelmää tai kritisoinut esimerkiksi sen vaikutuksia ympäristölle tai ihmisyhteisöille, vaan halunnut neuvotella jo nyt Yhdysvaltojen suuryritysten voitontavoitteluun pyrkivät kauppasopimukset vielä edullisemmiksi Yhdysvalloille. Kuitenkin tämäkin riitti monille vapaakauppaideologian hegemoniaan kyllästyneille. Ehkä jotkut historiaa lukeneet muistivat myös, että historiallisesti protektionismi ei ole ollut republikaaneille mitään uutta; itse asiassa ennen toista maailmansotaa se oli yksi puolueen tärkeimmistä aatteista.
Käytännössä vapaakauppa on ollut aina myös nykyajan republikaaneille enemmän ideaali- kuin reaalipolitiikkaa. Sekä Reagan että George W. Bush, ja tietysti monet aiemmatkin presidentit, ovat käyttäneet suojatulleja häikäilemättä kotiinpäin vetäessään, ja Reaganin aikana Japani nähtiin samanlaisena työpaikat vievänä uhkavaltiona kuin Meksiko myöhemmin. Kun ottaa huomioon, miten Trump lopulta on aina kuunnellut yritysten edut edellä menevää ”talousneuvostoaan”, ei ole ihme, että Trumpin neuvottelemaa ”USA-Meksiko-Kanada-sopimusta” on jo kuvailtu nimellä NAFTA 2.0. Siihen sisältyy pieniä viilauksia, mutta olennaisesti se ei muuta olennaisesti aiemmin voimassa olevia suhteita.
Kauppasopimusten lisäksi Trumpin on usein katsottu tähdänneen koko sopimusperustaisen maailmanjärjestelmän tuhoamiseen. YK, WTO, UNICEF – kovalle oikeistolle kaikki nämä ovat olleet osa globalistista järjestelmää, jonka tarkoitus on viedä amerikkalaisten itsenäisyys ja sitoa se eräänlaiseen maailmanhallitukseen. Tässä tosiaan Trump on saanut aiheutettua sopimusperustaiselle järjestelmälle halutun kaltaista vahinkoa, etenkin ympäristöpolitiikalle, jossa Trump onkin ehkä Pariisin ilmastosopimuksen torpedoimalla aiheuttanut suurimmat vahinkonsa. (Ilmastopäästöt ovat sentään tippuneet edes hieman Trumpinkin kaudella, mikä johtuu siitä, että hiilivoimaa on korvattu maakaasulla.) YK:n suhteen Trump katkaisi rahoituksen perhesuunnitteluorganisaatiolle – sama temppu, jonka republikaanipresidentit ovat säännönmukaisesti heittäneet pienenä täkynä konservatiiveille – ja vetäytyi YK:n ihmisoikeusneuvostosta, jättäen jäseniksi sellaiset ihmisoikeuksien mallimaat kuin Kiina ja Saudi-Arabia.
Eurooppalaisia ehkä eniten kiinnostava sopimusperustaisen maailmanjärjestyksen osa on ollut Nato, ja Trumpin retoriikka Natoa kohtaan on välillä antanut kuvan, että koko järjestö olisi kaatumassa hetkellä millä hyvänsä. Trumpin retoriikka siitä, että Baltian maita ei välttämättä puolustettaisi, on herättänyt pelkoja siitä, että Nato ei toteuttaisi ydintehtäväänsä, mutta kysymys siitä, mitä tositilanteessa tapahtuisi, on toki aina ollut olemassa – emme tiedä, miten pitkälle Trump tositilanteessa menisi, kuten emme tiedä aikaisemmistakaan presidenteistä. Nato-vastaisuus ei republikaanien historiassa itse asiassa tavatonta, vielä 50-luvulla republikaanien konservatiivisiiven voimahahmo Robert A. Taft oli vastustanut Naton perustamista viimeiseen asti.
Republikaanit ovat heilutelleet länsiliittoumaa Taftin jälkeenkin. Esimerkiksi Irakin sodan eri käänteet alkavat selvästi jo unohtua, vaikka ne olivat myös länsileirin yhtenäisyyden kannalta repiviä. Bushin kaudella Yhdysvallat muutamine liittolaisineen hyökkäsi Irakiin, mutta Saksa ja Ranska eivät lähteneet mukaan. Puolustusministeri Donald Rumsfeldin johdolla mukaan tämä todisti niiden edustavan ”vanhaa Eurooppaa”, siinä missä sotaa tukenut Itä-Eurooppa oli ”uusi Eurooppa”, jonka kanssa Yhdysvallat tekisi mieluummin työtä. Samalla oikeisto lietsoi suoranaista Ranska-vihaa – ranskanperunoiden nimeäminen ”vapauden perunoiksi” oli jo sen sortin pikkumaisuutta, että Trumpkin saattaisi harkita kahteen kertaan ennen sen tekemistä. Tai sitten ei.
Irakin sotaa vastusti myös Venäjä. Viime vuosina Venäjä on kuitenkin edustanut etenkin amerikkalaisille liberaaleille samaa, mitä Neuvostoliitto kylmän sodan aikana oikeistolle; kaiken takana olevana ideologisena vastavoimana hyvälle amerikkalaisuudelle, suoranaisena Trumpin takana olevana nukkemestarivaltiona. On totta, että Vladimir Putin on, todennäköisesti lähinnä taktisesti, omaksunut linjan, jossa vedotaan konservatiivisiin arvoihin ja esitetään Venäjä liberaalin hyökyaallon viimeisenä aallonmurtajana. Joihinkin konservatiiveihin Venäjän ulkopuolellakin tämä vetoaa; todellisuudessa kyseessä lienee lähinnä kyyninen reaalipolitiikka, jossa Venäjä ei niinkään pyri tuhoamaan kansainvälistä yhteisöä vaan, Trumpin tavoin, neuvottelemaan itselleen huomattavasti edullisemmaksi katsomansa ehdot. Oli Trumpin valinnan takana Venäjän operaatio tai ei, kyseinen operaatio ei vielä ole tuottanut Putinille kovin suuria osinkoja. Venäjä on, jos mahdollista, maailmanpolitiikasta entistäkin suurempi paariavalta, jonka tienä on pikemminkin päätyä Kiinan alusvaltioksi kuin konservatiivisen maailmanjärjestyksen huipputähdeksi.
Voi olla, että Trumpin mahdollisesti ainoan presidenttikauden pitkäkestoisimmaksi ”saavutukseksi” jääkin uuteen kylmään sotaan päätyminen juuri Kiinan kanssa. Kiina on ollut nousemassa talouskasvunsa ja ulkopoliittisen vaikutusvaltansa lisääntymisen myötä toiseksi suurvallaksi, mutta Trump on heittänyt tietoisesti lisännyt vastakkainasettelua tekemällä koronaviruksen vastaisesta taistelusta osan Kiinan vastaista kulttuurisotaa esimerkiksi ”kiinalainen virus” -kaltaisten sloganien toistelulla. Kiinasta onkin tullut myös talouden suhteen tämän vuosikymmenen uhkakuva, joka varastaa patentit ja jonne työpaikat menevät. Monien vanhojen kylmien sotureiden mielessä väikkyy epäilemättä myös se, että maata johtaa edelleen ainakin nimellisesti kommunistinen puolue. Silti, vastakkainasettelu voi kostautua, jos tulevaisuuden talousluvut osoittavat kommunistien pyörittävän kapitalistista taloutta kapitalistejakin paremmin.
Kylmän sodan aikaisia uhkia löytyy lähempääkin. Viime vuosina Yhdysvaltojen tähtäimessä on ollut vallanvaihto Venezuelassa, jota presidentti Nicolas Maduron hallinnon korruption ja populistisen politiikan lähes täydellisen epäonnistumisen etenkin talouden suhteen ei luulisi ainakaan vaikeuttavan. Kuitenkin yhtä lailla epäonnistunut on Venezuelan operettimainen oppositio, ja äskettäisen amerikkalaisten palkkasoturien invaasion kaltaiset farssimaiset vallankaappausyritykset pikemminkin osaltaan pitävät Maduroa vallassa kuin kaatavat tämän hallintoa. Pohjois-Koreassa sen sijaan Trump pyrki yllätyksellisesti rauhanrakentajan roolin, yltyen kehumaan Kim Jong Unia joskus nolostuttavallakin tavalla. Pääasiallinen tekijä rauhanprosessin etenemisessä lienee silti kuitenkin Etelä-Korean presidentti Moon Jae-In.
Lähi-Itä-politiikan suhteen Trumpin hallinto on vain joko käyttäytynyt kuin norsu posliinikaupassa tai vahvistanut jo olemassa olevia kehityskulkuja. Edellistä tehtiin Trumpin revittyä Iranin ydinsulkusopimuksen kappaleiksi, jälkimmäistä edustaa Trumpin täysin käsistä lähtenyt Israel-politiikka. Se on nyt johtamassa suunnitelmiin liittää suuri osa Länsirantaa suoraan Israeliin, mikä tuhoaisi lopullisesti kaikki haaveetkin kahden valtion ratkaisusta Israelin ja Palestiinan kriisiin. Kumpikin näistä toimista on epävakauttanut jo valmiiksi vaikeassa tilassa ollutta Lähi-Itää. On vaikea nähdä kaiken tämän syvempää tarkoitusta niin liberaalista, realistisesta kuin inhorealistisestakaan maailmanpolitiikan analyysin näkökulmasta.
Tietysti tämä on pintapuolinen raapaisu maailmanpolitiikkaan, mutta ehkä siitä jo välittyy se, liberaali ja realistinen ulkopolitiikka eivät ole koskaan sinänsä olleet suuressa ristiriidassa. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on toisen maailmansodan alusta lähtien perustunut niiden yhdistelmään, silkkihansikkaaseen rautanyrkin päällä. Eri presidentit, niin demokraatit kuin republikaanit, ovat sitoutuneet liberaaliin maailmanjärjestykseen niin pitkälti kuin siitä on ollut Yhdysvalloille ja etenkin sen eliitille hyötyä – mutta yleensä nimenomaisesti sitoutuneet, koska siitä on ollut hyötyä. Liberaali maailmanjärjestys on vaatinut myös Yhdysvalloilta liberaaleja arvoja, eikä eliitti ole kokenut ainakaan itselleen kovin vaikeaksi toteuttaa niitä – tai näytellä toteuttavansa. Trump asettuu kaikkea tätä vastaan, ja jos tämän teoista etsisi mitään logiikka, ehkä se löytyy siitä, miten tehokkaasti Trumpin sekoilu näitä mielikuvia tuhoaa.
Mainitsin tekstin alussa Black Lives Matter -protestit. Ne iskevät juuri liberaalin mielikuvan keskiöön, ajatukseen Yhdysvalloista maana, joka ennen ehkä oli rasistinen, mutta on nyt oppinut, että ihmisten kuuluu olla tasa-arvoisia. Osana mielikuvaa afrikkalaisamerikkalaiset on otettu osittain osaksi maan kulttuuria ja poliittista järjestelmää; todellista taloudellista tasa-arvoa ei saavutettu, mutta ainakin ulkoisesti amerikkalainen kulttuuri on näyttänyt monille houkuttelevammalta, kun sen suosituimmat viihdetaiteilijat ovat olleet muitakin kuin vain valkoisia. Prosessi huipentui tietysti Barack Obamaan, joka osoitti, että afrikkalaistaustainen presidentti voisi ylläpitää amerikkalaista hegemoniaa aivan samalla tavalla kuin eurooppalaistaustainenkin. Hintana tälle valkoiset amerikkalaiset joutuivat luopumaan entisestä valta-asemastaan, sekä kulttuurisesti että tietyiltä osin institutionaalisesti.
Mielenosoittajat rikkovat tämän kuvan, usein tietoisesti. Joka kerta, kun esimerkiksi poliisiväkivallan todellisuus tai se, että eri kansanryhmien välillä on edelleen ammottavia taloudellinen railoja, tulee esiin, Yhdysvaltojen imago ja vaikutusvalta ulkomailla kärsivät. Juuri tätä ovat hyödyntäneet myös aiemmat sekä liberaalit että radikaalit kansalaisoikeusliikkeen aktivistit, aina Martin Luther Kingistä Malcolm X:ään. Sillä, mitä Trump tekee, onkin merkittävä vaikutus tähän prosessiin – ja juuri nyt, Trumpin vaihtoehtoisesti kannustaessa osavaltioita ja kaupunkeja niin koviin toimiin kuin mahdollista mutta pystymättä kuitenkaan tekemään mielenosoituksille tai ryöstelyille sen kummempaa kuin niiden väliaikainen siivoaminen tieltä valokuvasessiota varten, mielikuva murenee rapisten.
Ehkä juuri tämä on lopullinen totuus Trumpista. Trump on heikko. Liian heikko vastaamaan protesteihin rakentavalla tavalla, mutta myös liian heikko murskaamaan niitä diktaattorin, kuten kehumansa Kimin, elkein. Liian heikko mullistamaan liberaalia maailmanjärjestystä, mutta myöskään liian heikko astumaan niin sanotun vastuullisen amerikkalaisen presidentin rooliin ylläpitämään Yhdysvaltojen hegemoniaa sen kautta; kaiken kaikkiaan liian heikko tekemään muuta kuin riehumaan Twitterissä. Aika näyttää, kuvastaako tämä syvemminkin Yhdysvaltojen heikkoutta. Ainakin Kiinalla pitkän historiansa ansiosta kaikki aika maailmassa odottaa vastausta.