EU-elpymispaketti ja Suomi lohikäärmeen luolassa

Tuskin kukaan on voinut välttyä Euroopan unionia koskevilta uutisilta. Vanhaa manteretta yhä ravisteleva koronakriisi sekä sitä edeltäneet taloudelliset ongelmat ja uhat ovat johtaneet taas yhteen ennätyspitkään kokoukseen jossa, ainakin median kautta välittyvässä kuvassa ,valtiot ovat johtajiensa kautta käyneet läpi riitoja tai sovintoja, pelanneet lähinnä sisäpoliittista mediapeliä sekä määritelleet unionin jakolinjoja. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Lopputulos on kuitenkin aikaisempiin kokemuksiin suhteutettuna poikkeava. Harvinaisen suuri, 750 miljardin euron elpymispaketti avaa ovet yhteiselle velalle, mitä taas perinteisesti on pidetty merkittävänä hyppäyksenä liittovaltion suuntaan.

Suomessa asiasta keskustelu on kuitenkin mennyt suurimmaksi osaksi toisia uria. Se on pyörinyt lähinnä sen ympärillä, miten paljon Suomi maksaa ja saako tälle kuinka paljon taloudellista vastinetta. Tässäkään ei ole mitään uutta. Suomalaisille jäsenyys Euroopan unionissa on intohimoisen romanssin tai pyhien tekstien saneleman kohtalon sijasta puhdas järkiliitto. Huomion kohteena on suhteesta saatava hyöty.

Suomalaiset lopulta kannattavat EU-jäsenyyttä ja haluavat olla osa sitä, koska sen katsotaan hyödyttävän meidän kauppaamme ja talouttamme sekä takaavan erityisesti turismia helpottavan vapaan liikkuvuuden. Kansainvälisten huippukokousten aikaan unioni kuitenkin muuttuu suomalaisille henkiseksi lohikäärmeen luolaksi. Joskus onnistutaan voimalla ja viekkaudella viemään lohikäärmeen aarteita, joskus taas hävitään vähäisetkin varusteet uinuvalle pedolle. Tämä näkyy myös siinä, minkälaista draaman kaarta neuvotteluista kehitetään. Joku lyö nyrkkiä pöytään, jonka jälkeen hallituksen puolustajat vetoavat siihen, että Marin on saanut niskavoiton Emmanuel Macronin kaltaisista eurotitaaneista. Joka tapauksessa lehdistölle ja oppositiolle tämä kuvio näyttää siltä, että Suomea on viety kuin kuoriämpäriä. Kovimmat diilikriitikot alkavat jo kuulostaa siltä, että koko leikin olisikin pitänyt mennä niin, että muut Euroopan maat antavat meille rahaa. Ilmeisesti silkkaa hienouttamme.

Tärkeitä ovat myös liittolais- ja viholliskuvat. Kuka on meidän puolellamme, kuka meitä vastaan?

Vastapuolelle on sijoitettu Etelä-Euroopan ”tuhlaajavaltiot” (kotimaan politiikasta puhuessa tietysti monen eurokriittisen oikeistolaisen mielestä Suomi on tällä hetkellä aivan samanlainen tuhlaajavaltio, mutta tässä silti lienee joku laatuero, mikä ei aukea ilman talouskuria puoltavien salatieteiden tuntemusta). Liittolaisiksi taas asemoituvat Pohjois-Euroopan pikkuvaltiot, joihin viitattiin ennen nimellä Hansa-ryhmä, mutta viimeisimmän kokouksen myötä joukko tunnetaan ”nuukana nelikkona”. Tärkeäksi kysymyksesi Suomen mediassa valikoituikin se, onko Suomi eräänlainen nuukan nelikon viides Beatle.

Joka tapauksessa lopulta, oli nuukia neljä tai viisi, nämä selvästi epäonnistuivat päätavoitteessaan. Alun perin ehdotettuun pakettiin tehtiin jonkinasteisia viilailuja, jotka mahdollistivat sen, että nuukat voisivat esittää jättäneensä pakettiin puumerkkinsä. Lopputulos kuitenkin vie EU:ta eri suuntaan, kuin mitä ainakaan näiden kansalaiset ovat perinteisesti halunneet. Selvästi Brexit on kiihdyttänyt liittovaltiokehitystä. Tämän tosin taisivatkin arvata kaikki paitsi ne, jotka suitsuttivat sitä suuren eurokapinan ja Unionin hajoamisen alkuna. Yhteistä velkaa saattaa olla suunniteltua vähemmän, mutta sitä silti on. Oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminenkin jäi periaatteen tasolle. Nuukaa nelikkoa lahjottiin jäsenmaksupalautuksilla ja Suomea ylimääräisillä maaseututuilla. On tietysti katsojan kannasta kiinni, kumpi näistä oli parempi kompensaatio kaikesta muusta, ja oliko kumpikaan kompensaationa riittävä.

Pakettia tullaan vielä käsittelemään Suomen politiikassa, niin lehdistössä kuin eduskunnassa, pitkään, vaikkakin on erittäin epätodennäköistä, että sille enää mitään hylkäämistä tapahtuu. Nähtäväksi jää, nouseeko keskustelun taso. Toki tasoon vaikuttaa, että on vaikea sanoa näin isosta kokonaisuudesta mitään muodossa, jonka pitäisi mahtua muutaman kappaleen kirjoitukseen – tai 180 merkin twiittiin. Silti on huomionarvoista, miten vähän suomalaisissa keskusteluissa näkyy ajatus yhtenäisen Euroopan ideaalista. Eurooppalainen yhtenäisyyskin haiskahtaa vieraalta maassa, jossa puuttuvat tai ovat komeassa marginaalissa siihen kannustavat katolinen kirkko tai roomalainen historia, ja jossa yleisesti puhutaan ”Eurooppaan matkustamisesta” Saksassa tai Ranskassa vieraillessa.

On tietysti kyseenalaista, miten halukkaasti EU:n päättäjät haluaisivat edetä kohti liittovaltiota, jos pohjoinen ei tule mukaan. Monet poliitikot valtavirtapuolueissa ja niiden ulkopuolellakin haluaisivat silti olla eurooppalaisempia kuin voivat. Käytännön politiikassa silti sopeudutaan lohikäärmeluola-ajatteluun. Tämä tuottaa ongelmia. Suomessa tätä osoittaa hallituksen kahtiajakoisuus, jossa toisaalta vihreät ja muut euroidealistit joutuvat mukautumaan siihen, että Suomi on taas kerran neuvotellut omat edut edellä, kun taas kepulaiset nielevät sen, että liittovaltioprojekti on nytkähtänyt taas hieman eteenpäin. (Väyrystä lukuun ottamatta.)

Tämän EU-keskustelun aikana Suomessa on silti ollut vallassa hallitus, joka, keskustan ajoittaisesta toisin vakuuttelusta huolimatta, on keskustavasemmistolainen. Vasemmisto on tietysti samalla tavalla jakaantunut kuin muutkin tahot. Euroskeptisen vasemmiston mielestä EU on kaikkien sopimustensa pohjalta perustavanlaatuisesti kapitalistinen luomus, jonka koko tarkoitus on edistää liike-elämän etuja ja ylläpitää kapitalismin valtaa Euroopassa. Esimerkkinä tästä asenteesta toimii kansanedustaja Markus Mustajärven kirjoitus Lapin Kansassa. Euromyönteiset vastaavat, että EU:ssa on nykyisin ongelmia, jotka voidaan korjata ja tämän jälkeen integraation kautta lähteä ratkaisemaan epätasa-arvoa, ilmastokriisiä ja muita kriisejä.

Käytännössä kumpikin näistä leireistä jää pakostakin vain muodostamaan hieman punaisemman siiven keskustelua hallitseville liberaaleille eurointoilijoille ja nationalistisille EU-vastustajille.

Lisää integraatiota ”sosiaalisen Euroopan” kautta puhuvat vasemmistolaiset eivät ole missään vaiheessa onnistuneet kunnolla selvittämään, mitä sosiaalinen Eurooppa tarkoittaisi. Tietysti tälläkin kertaa Suomen ja muiden Pohjoismaiden demareiden käytännön tavoitteeksi jäi vähentää juuri niitä osia paketista, jotka edustaisivat sitä ”sosiaalista Eurooppaa”. Toisaalta Mustajärvikään ei onnistu lyhyessä haastattelussaan eroamaan nationalistisista euroskeptikoista – mikä toki kertoo myös siitä, miten paljon esimerkiksi Timo Soinin kaltaiset hahmot lopulta eurokritiikkiinsä vastaavasti lainasivat palauttamatta vasemmistolta, kuten vasemmistoliittoa parlamentissa edustaneelta pitkän linjan eurokriitikolta Esko Seppäseltä. Kuitenkin isoimmat ongelmat tulevat, kun nämä kaksi kantaa yritetään yhdistää. Tämä johtaa vasemmiston yleensä lopulta siihen, että se toisaalta todistelee teorian kautta, että EU on kaikilla tavoilla rikki, toisaalta esittäen käytännössä vaihtoehdoksi lähinnä uusia valtuuksia sosiaalisen Euroopan nimissä tai pakon edessä.

Kaikki tämä rikkoo myös mielikuvat EU:sta erilaisten poliittisten ideologioiden temmellyskenttänä, jonka suunnasta päättäisivät aatteellisesti sosialistit, liberaalit ja konservatiivit vuosisataisten ideologioiden pohjalta. Sen sijaan taas paljastuu, että EU:n politiikka on lähinnä joukko keskenään kiisteleviä maita. ”Nuukien” pääministereissä on konservatiivi Kurz, liberaali Rutte ja demarit pohjoismaissa, eli Ruotsin Löfven, Tanskan Frederiksen ja tietysti ”erityisnuukan” Suomen Marin. Samoin Espanjaa johtaa demari, Saksaa kristillisdemokraatti Merkel ja Ranskaa ainakin teoriassa liberaali Macron. EU-myönteisiä vihreitäkin löytyy suurimmassa osassa nuukien maiden hallituksista ainakin tukipuolueena. Eteläisessä naapurimaassa hallituksessa on paikallisen keskustan lisäksi perussuomalaisten sisarpuolue, perinteisesti eurokriittinen EKRE. Tällä kertaa eurokritiikki oli vaimeaa. Epäilemättä sitä hillitsivät suuret rahasummat, joita Viro diilistä sai.

Perussuomalaiset tulevatkin varmasti kokemaan samat ongelmat, jos pääsevät jossain vaiheessa uudestaan kokeilemaan hallitusvastuuta. Ei-linja on helppo siihen asti, kunnes joutuu ratkaisuja vaativaan tilanteeseen; tämän PS:nkin olisi pitänyt oppia 2015–2017 hallituskaudella, jolloin puolueen EU-kriitikotkin olivat harvinaisen hiljaa siitä, kuinka vähän mikään Suomen EU-politiikassa muuttui. Nyt tämä kausi on pyritty unohtamaan. Varmasti puolueen johdossa edelleen mietitään kovasti sitä, miten tilanne muuttuisi, jos hallitukseen päästäisiin uudestaan.

Silti yksi perussuomalaisten ongelmista on myös se, että samalla tavalla kuin liittovaltiomyönteiset eivät uskalla paljastaa korttejaan, myös perussuomalaiset joutuvat usein, ainakin vaalien alla, taitelemaan sen välillä, kannattaako EU- tai edes euroeroa vai ei. Suurimmalle osalle suomalaisista ja muista pohjoismaiden asukkaista on kerta toisensa jälkeen kelvannut EU suunnilleen nykymuodossa: enemmän kuin pelkkä valtioiden välinen liitto, vähemmän kuin liittovaltio.

Toisaalta vanhojen kaavojen toistamisen puolustelussakin on omat vikansa. Syntyy helposti mielikuva, että jotkin tahot hyssyttelevät keskustelua, jota ihmiset selvästi haluaisivat käydä. Jo Brexit-äänestyskin todisti, miten EU voi melkein yllättäen nousta politiikan kysymysten kärkeen ja miten niillä on todellista vaikutusta ihmisten elämään. Politiikan suuret kysymykset eivät ole pelkkää tyhjää pulinaa, vaan niiden taustalla on joskus hyvinkin todellisia vaikutuksia ihmisten elämään, liikkumiseen, oikeuksiin ja talouteen.

Ollaan siis pattitilanteessa. EU-politiikka näyttäytyy monille suomalaisista ennen kaikkea hämmentävänä prosessina, jossa päättäjät menevät Brysseliin ja lohikäärmeet vievät lopulta näiltä tuhkatkin pesäänsä. Taustalla liittovaltiokehitys matelee eteenpäin: se tekee sitä vain ei-avoimesti, kriisistä toiseen ja aina siten, että prosessi kaatuu hieman eteenpäin. Avoinkin liittovaltiokehitys on parempi kuin se, että joku päivä koko maanosa huomaa vain olevansa yllättäen ja pyytämättä yhdentynyt jonkinlaisen Wienin kongressin tai Jaltan konferenssin uusinnan seurauksena, josta on tähän mennessä kuultu taas kerran vain se, miten mikään maa ei tule toisensa kanssa toimeen.

Avoimuuden puutetta vain korostaa se, miten poliitikot, joiden pitäisi mielipidettä asiaan muodostaa, eivät joko uskalla kertoa omaa kantaansa, tiedä sitä ollenkaan tai eivät yksinkertaisesti tiedä mistään mitään. Lopulta kuitenkin pitäisi päästä keskustelussa myös eteenpäin paitsi siitä nurkkakuntaisesta ajattelusta, joka keskittyy vain Suomeen ja Suomen etuihin, niin myös siitä, joka keskittyy vain Eurooppaan. Euroopan integraatiota myydään usein esimerkiksi sillä, että se mahdollistaa ilmastokriisiin vastaamisen, mutta liittovaltiokaan ei vielä yksinään ilmastokriisiä ratkaise. Ei ole edes mitään takeita, että se tekisi nykyjärjestelmää enemmän, jollei olisi poliittista painetta tätä luomassa.

Yhtenäinen Eurooppakin olisi kapitalismin ristipaineessa ja talousjärjestelmän ahtaissa raameissa lähinnä lastu lainehilla. Todellinen päätösvalta on aina sitä vähäisempi, mitä enemmän sitä kuristavat jatkuva pelko siitä, että liian rohkea päätöksenteko vie tehtaat muualle, saa pääomat kaikkoamaan ja luottoluokitukset romahtamaan. Toisaalta kansallisvaltio-Suomikin olisi kaikkea tätä vielä enemmän, ilman vapautta syyttää kaikesta Brysseliä. On aika kääntää katse maailmanlaajuiseksi. Maailmassa on paljon asioita tapahtumassa EU:n ulkopuolellakin, ja maailmanlaajuiset kriisit eivät odota sitä, että eurooppalaiset saavat rivinsä suoriksi ja asiansa kuntoon. Todella kansainvälisellä Suomella on paljon sellaisia tehtäviä ja mahdollisuuksia, joita lohikäärmeen luola ei tarjoa.