Noin kuukausi sitten Perussuomalaisten jämsäläinen paikallispoliitikko Pekka Kataja joutui kotonaan brutaalin väkivallan kohteeksi. Kotiin tunkeutunut kaksikko pahoinpiteli Katajan niin pahasti, että tutkintanimikkeenä on murhan yritys. Aluksi Kataja väitti, että tekijät olivat arabin näköisiä. Perussuomalaisten someorgaanien välittömästi alkanut tykitys maahanmuuttajien väkivallasta sai äkkipysäytyksen Katajan korjatessa parin päivän päästä sanojaan. Nyt tämä syyttikin paikallisia äärioikeistolaisia.
Syyskuussa tieto tarkentui. Poliisi on vahvan epäilyksen pohjalta ottanut kiinni Keski-Suomen äärioikeistoskenen aktiiveja; syytettynä osallisuudesta ovat Kansallismielisten Liittouma -järjestön puheenjohtaja Tero Ala-Tuuhonen ja kaupunginvaltuutettu sekä kaupunginhallituksen jäsen Teemu Torssonen. Torssonen on ollut uutisissa jo aiemmin perussuomalaisten sisäisten kahnausten takia – lopulta tämä lensikin niiden takia ulos puolueesta. Myös Ala-Tuuhonen on tuttu nimi. Tämän johtajakauden aikana Pirkanmaalla oli järjestetty leiri, jossa ammuskeltiin nuolia vasemmistopoliitikkojen kuviin.
Täyttä varmuutta yksityiskohdista ei ole, ja on hyvin mahdollista, että esimerkiksi teossa on muitakin mukana tai että paljastuu taas jotain uutta mikä heittää koko tutkinnan raiteiltaan. Tällä hetkellä todennäköisin teoria on kuitenkin se, että Katajan pahoinpitely johtui Torssosen ja muiden radikaalien kansallismielisten kostosta siitä, että Kataja on torpannut näiden poliittiset pyrkimykset. Kuitenkaan asiaa ei kannata tarkastella vain yksittäisten ihmisten tai edes yksittäisten järjestöjen kautta, vaan siinä paljastuu olennainen tekijä, joka vaikuttaa siihen, mihin suuntaan suomalainen politiikka kehittyy. Kyseessä on äärioikeiston suo.
Äärioikeiston suo on se laaja, järjestäytymätön, jatkuvasti kuhiseva ja kihisevä pienten organisaatioiden, blogien ja yksittäisten toimijoiden massa, jota määrittää sen epäyhtenäisyys. Suolla ei ole muuta selvää yhtenäistä poliittista linjaa kuin vahva vakaumus siitä, että mitä vähemmän ei-eurooppalaisia maassa on, sitä parempi. Suon perusluonteeseen kuuluu jatkuva muutostila. Organisaatioita perustetaan, ne lohkeilevat, kolme järjestöä päättää yhdistyä ja lopputulos on neljä järjestöä, ja satunnaisesta tarkkailijasta vaikuttaa siltä, että vähintään puolet suosta on jatkuvasti toisen puolen kanssa riidoissa.
Joitakin vuosia sitten näkyvimpiä suon toimijoita oli esimerkiksi Suomen Kansa Ensin -puolueen Marco de Wit, jonka jatkuvat ”skriimit” ovat tarjonneet ällistelyn aihetta monelle, ei vähiten Punk in Finland -foorumille. Nykyisin Marco on kuitenkin jo joutunut perustamastaan puolueesta ulos pelatuksi ja keskittyy lähinnä haukkumaan kaikkia Laiton Lehti -verkkolehdessään muita mieleen tulevia suotoimijoita, esimerkiksi Tuuhosta ja Torssosta mutta myös entisiä puoluetovereitaan, väkivaltaisiksi, juopoiksi, hulluiksi ja perussuomalaisten kätyreiksi. Toki Marcon teksteissä tulee vähemmän ilmi se, miksi, tarkalleen, Marco itse on toiminut niin pitkään tällaisten henkilöiden kattamassa ympäristössä. Voisi luulla, että tällaiset taipumukset kuitenkin olisivat ilmenneet jo SKE-puolueen hajoamista. Kuitenkin suossa tällainen on ilmeisesti sellaista perustaustahälyä, ettei sitä huomioida tai edes huomata, ennen kuin on pakko.
Osan suosta muodostavat erilaiset verkkolehdet, joiden kirjoittajilla voi olla pitkiäkin filosofia pohdintoja eri aatesuuntauksista. Tällaisten suon älyllisempien elementtien vaikutus itse suon toimintaan lienee lopulta vähäinen. Yleensä teoretisoinnin sijaan suon olemukseen kuuluu käytännön toiminta, ja erilaiset verkkolehdet ja muut vastaavatkin projektit taantuvat usein joko liikkeen välienselvittelyn elementiksi tai pakkomielteiseksi muutaman pointin (”Suvakit ovat mielisairaita! Vasemmistolaiset ovat kapitalistien palkkarenkejä! Feminismi tuhoaa perheen!”) toisteluksi.
Käytännön toiminta tarkoittaa yleensä loputtomia pieniä mielenosoituksia ja megafonitapauksia. Se voi purkaantua kuitenkin myös väkivallaksi. Suota edustivat akuutisti esimerkiksi turvapaikanhakijoiden majoitukseen ns. pakolaiskriisin aikana kohdistuneeet polttopulloiskut. Suon väkivalta ei ole yleensä suunnitelmallista, kylmää ja tiedostettua väkivaltaa, vaan perustason väkivaltaa, sellaiseksi jota soveltavat ihmiset, joille väkivalta on tavallinen osa elämää. Kentässä toimii myös ihmisiä, joille se selvästikään ei ole tavallinen osa elämää, ja suon tekoset voivatkin tällöin tulla yllätyksenä. Vaikka nämä itse käyttävät radikaalia retoriikkaa maahanmuuttajiin ja vihervasemmistoon liittyen, on kyseinen retoriikka silti tarkoitettu lähinnä omien kannattajien miellyttämiseen ja äänien saamiseen. Nyt olisikin sitten pitänyt ottaa huomioon, että osa ottaa kyseisen retoriikan hyvinkin tosissaan.
Kataja ei itse varsinaisesti kuulu suoalueeseen. Kataja toimii järjestäytyneessä poliittisessa puolueessa, ilmeisesti ja ainkain oman itsemäärittelyn edustaen sen pitkäaikaista ja pragmaattisempaa perinnettä jo SMP:n ajoilta. Suo siis yleensä ryhmittyy perussuomalaisista, nykyisistäkin, radikaalimmalle alueelle. Perussuomalaiset eivät tietenkään pysty pysymään kokonaan erossa suosta, olihan ainakin toinen epäillyistä ollut aiemmin puolueen jäsen ja valittiinkin näiden listalta kunnanvaltuustoon ja kaupunginhallitukseen asti. Monesti muutenkin perussuomalaiset ovat esimerkiksi osallistuneet Kansallismielisten liiton tapahtumiin tai antaneet näille tukeaan. Silti puolueessa tiedostetaan että suon kanssa ei voi olla liikaa tekemisissä. Siihen pyritään pitämään tietty hajurako, ei välttämättä siksi, että puolueen ja suon tavoitteet olisivat ristiriidassa, vaan yksinkertaisesti siksi, että ollaan hyvin tietoisia, minkälaista haittaa suon asukkaat voivat riitaisuudellaan ja häiriökäytöksellä toimintaan tuoda.
Kaikki radikaalit ja väkivaltaiset toimijatkaan eivät välttämättä kuulu suohon. Ennen kieltämistä Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kaltaiset organisoidut, militantit ja kurinalaiset tahot pyrkivät asettautumaan suosta erilleen. PVL:llä oli selkeä ideologia eli kansallissosialismi, jota se ei pidä vakan alla. Se ei ainakaan hajoillut liikaa, ja sen tiukka kuri ainakin pyrkii tietoisesti estämään suon toimintaan kuuluvan satunnaisen väkivallan ja päihteiden käytön. Kieltämisen jälkeen kuitenkin PVL-toimijoiden perustamien projektien ja piilojärjestöjen ero suohon on ollut aktiivisesti liudentumassa – toimiihan PVL:läisiä aktiivisesti esimerkiksi Ala-Tuuhosen Kansallismielisessä liittoumassa, mukaan lukien kuuluisalla kesäleirillä. Myös selvästi PVL:n toiminnan tienjatkajaksi tarkoitettu Partisaani-uutissivuprojekti on tarkoitettu rakentamaan yhteyksiä muihinkin kuin suoran kansallissosialistisiin tahoihin.
Liian syvällinen paneutuminen näiden pienjärjestöjen tarkkaan toimintaan ja suhteisiin on aikaa vievää ja pitkälti turhaa; jos jostain tahosta saa kiinni, se kohta on varmasti jo kuihtunut, jakautunut, sulautunut tai muuten hiipunut. Kiinnostavampi kysymys on; mikä sitten on suon konkreettinen uhka ihmisille? Se ei ole varsinainen poliittinen uhka siinä mielessä, että siitä koskaan noustaisiin yksittäisiä ärsyttäviä valtuutettuja, jotka on helppo ohittaa paikallispäätöksenteossa, korkeammalle tasolle. Yksittäistaholla suohon on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota, koska jokin sen toimija saattaa toimia samalla tavalla kuin mistä Ala-Tuuhosta ja Torssosta on syytetty ja lähteä väkivallanteoiksi uhaksi kokemaansa tai muuten silmätikuksi ottamaansa henkilöä tai toimijaa, oli se sitten vaalipäällikkö tai Punainen Risti, kohtaan.
Joitakin, joskin epätodennäköisiä, mahdollisuuksia laajemmasta uhasta on. Toinen uhka muodostuu suon toisesta rajapyykistä, eli sen vaikutuksesta parlamentaarisiin puolueisiin. Suossa rämpivät toimijat saattavat joku päivä nousta siitä, pudistella liiemmät liat pois, laittaa puvun päälle ja pyrkiä osaksi mainstream-politiikkaa. Näinhän tekivät yli vuosikymmen sitten menestyksekkäästi monet niistäkin toimijoista, jotka nyt vaikuttavat perussuomalaisissa korkeimmillakin paikoilla. Samalla nämä vetävät kyseistä mainstream-politiikkaa suon puoleen, kuten persut ovat vetäneet koko Suomen poliittista kenttää.
Vielä vakavampi ja epätodennäköisempi uhka liittyy sen toiseen rajapyykkiin – PVL:n kaltaisiin järjestäytyneisiin, militantteihin ja kurinalaisiin natsitahoihin. Jokin suon toimija voi lopulta osoittautua poikkeustapaukseksi, eli älykkääksi, karismaattiseksi ja vahvan tahdon omaavaksi yksilöksi. Todelliseksi führeriksi, sellaiseksi joka pystyy kuivattamaan suon ja rakentamaan siitä itselleen perustan – lopettamaan sen sisäiset taistelut ja vieden kaikki sen asukkaat organisoimattomasta organisoituun väkivaltaan. Saksassa 20-luvulla vastaavasta äärioikeiston suosta ponnisti eräs Adolf ja vei itsensä historiankirjoihin. Suomessa nähdyn suon suhteen tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, mutta epätodennäköinen ei ole koskaan mahdotonta.