Suomen kuntavaalit 2021 päättyivät Kansallisen Kokoomuksen voittoon. Kakkossijalle jäi pääministeri Sanna Marinin luotsaama SDP. Pronssisijasta kamppailivat perinteinen maakuntien puolue Keskusta ja selkeästi rääväsuisen haastajan asemansa vakiinnuttanut Perussuomalaiset. Tämän kärkinelikon asetelmat ovat tämän analyysin keskiössä.
SDP ja Sanna Marin ovat olleet kiivaan kritiikin kohteena lähestulkoon koko hallituskauden ajan. Viime aikoina erityisesti naurettavat mittasuhteet saanut aamupalakohu, turhautunut asenne hallituksen koronatoimiin sekä mielipiteitä jakava päätös Euroopan unionin elvytyspaketista ovat varmasti olleet demareiden vaalivankkureiden jarruina. Ilmiselvästi Kokoomus on onnistunut haalimaan tässä tilanteessa sekä protestiääniä että pelaamaan tuolileikkejä suurissa kaupungeissa riittävän hyvin ohittaakseen istuvan pääministeripuolueen suosiossa. Lisäksi on huomioitava, että Kokoomus onnistuu aina saamaan itselleen ääniä silkalla verokapinoinnilla: on helppoa ujuttaa ihmisille näkemys siitä, että mistä tahansa palkkiosta kaikki kuuluu yksinomaan hänelle itselleen huolimatta siitä, kuinka palkkio on muodostunut. Nyt oli helppo nähdä, kuinka kokoomuslaiset valtuutetut saivat komeita äänisaaliita sanomalla, että palveluiden laatu on turvattava ja verot pidettävä mahdollisimman alhaalla maailmanloppuun asti. Samalla jätettiin kuitenkin vastaamatta ilmiselvään ristiriitaan näiden kahden vaatimuksen välillä. Joka tapauksessa kokoomuksen kannalta kuntavaalien tuloksessa on kyse hyvin tärkeästä voitosta, sillä se lähtee haastamaan eduskuntavaaleissa demareita suurimman ja vaikutusvaltaisemman oppositiopuolueen asemasta.
Keskustan ja perussuomalaisten välinen kisa suurten kaupunkien ulkopuolisista protestiäänistä päättyi hieman yllättäen keskustan hyväksi. Tämä siitä huolimatta, että Jussi Halla-aho nousi koko maan ääniharavaksi ja perussuomalaiset tekivät hyvin aggressiivista kampanjointia eri puolilla maata. Perussuomalaisten odotettu nousu eduskuntavaalikannatuksen tasolle ei osoittautunut kuitenkaan kolossaaliseksi, joskin puolue onnistui nostamaan kannatustaan muita puolueita paremmin. PS on kamppaillut jo vuosia keskustan perinteisillä kannatusalueilla polttoaineveroa vihaavien äänistä, ja puolueen aktiivit harjoittavat kaiken aikaa erilaista häirintää sosiaalisessa mediassa. Samaan aikaan lähes säännöllinen ehdokasasetteluun liittyvä leväperäisyys maakuntatasolla on tuottanut internetin irvileuoille pohjattoman meemivaraston. Perussuomalaisten ehdokkaiden edustavuus paikoittain muistutti siis näissäkin vaaleissa lähinnä rapajuoppoja hyväksikäyttävää viinatrokaria. Tätä taustaa vasten voidaan sanoa, että puolue voitti ehdokkaistaan huolimatta.
Neljän kärjen asetelmista ei voi kuitenkaan vetää kovin suuria johtopäätöksiä. Kuntavaalit lähinnä näyttivät, että suomalaisessa politiikassa eletään edelleen kolmen suuren status quossa, jossa sitten perussuomalaiset ja pienemmät puolueet haalivat ääniä omissa viitekehyksissään. Vihreiden osuus tässä pelissä on vielä jokseenkin avoin, koska se on pelannut tiiviin kaupunkirakentamisen ja urbaanin elämäntavan korteilla hyvin pitkään, mutta ne eivät selkeästi enää riitä kaikille potentiaalisille äänestäjille tilanteessa, jossa alueet eriarvoistuvat voimakkaasti ja toisaalta muuttoliikettä pk-seudulta provinsseihin on havaittavissa.
Entä vasemmistoliitto?
Vasemmistoliiton kannatus laski valtakunnallisesti hiukan, mutta tämä tulos ei ole vielä erityisen huolestuttava. Sen sijaan on katsottava koko kuviota pitkällä aikavälillä: kannatus laskee tasaisesti kaikkialla paitsi Helsingissä ja muutamassa muussa suuressa kaupungissa. Nyt nähtiin tilanne, jossa puolue menetti kannatustaan sen perinteisillä kannatusalueilla ja tasaisesti kaikkialla muualla, mutta onnistui saamaan muutamia uusia valtuutettuja yksittäisillä paikkakunnilla ja erityisesti voittamaan lisää kannatusta jo mainitussa Helsingissä. Jatkon kannalta lieneekin syytä tarkastella, voittiko puolue Helsingissä erityisesti Feministisen puolueen ääniä vai oliko kyseessä noin muuten vain liikkuvien arvoliberaalien siirtymisestä vasemmiston kelkkaan kyllästyttyään vihreisiin.
Toinen kysymys kuuluu, kuinka puolue aikoo vastata tähän haasteeseen, jossa on selkeästi syntymässä vasemmiston kannalta perifeerisiä alueita ja toisaalta lähinnä korkeakoulutettujen kannatukseen nojaavaa liikehdintää suurissa kaupungeissa. Ratkaisu tähän ei ole se, että tuudittautuisimme vain ajatukseen, että ei kai sitä kannatusta ole pakko olla kaikkialla. Kannatusta on pakko olla tasaisesti kaikkialla, koska se vaikuttaa vahvasti siihen, millaisia päätöksiä esimerkiksi tulevissa maakuntavaltuustoissa tehdään ja millaiseksi eduskuntaryhmät muodostuvat tulevaisuudessa. Olisi yksisilmäistä jättää maakuntien elämä muiden riepoteltavaksi. Nyt olemme nähneet paikallisesti tilanteita, joissa esimerkiksi vuosikausia valtuustossa istunut paikallinen ääniharava eläköityy tai kuolee pois, eikä seuraajaa ole tiedossa, jolloin valtatyhjiön täyttää joku toinen tekijä muusta puolueesta. Tämä ei ole toisaalta vain vasemmiston ongelma, vaan esimerkiksi keskustalla ja kokoomuksella on perussuomalaiset piikkinä lihassaan tällaisissa tapauksissa.
Vasemmiston historia ei siis kohdannut nollapistettään näissä vaaleissa, mutta puolueen on selkeästi kyettävä ratkaisemaan erinäisiä rakenteellisia ongelmia, joita sillä selkeästi on riesanaan. Ehdokasasetteluun panostaminen, poliittisen kokemuksen siirtäminen uudelle sukupolvelle ja erityisesti muille kuin omille puhumisen taito ovat niitä seikkoja, joilla puolue voi tosiaan pärjätä maailmassa, jossa nuotiolauluvasemmistolaisuus ei vaan ole kovin suosittu tapa elää elämäänsä.
Antti-Veikko Labbas
Kirjoittaja asuu rakennemuutoksen riuduttamassa maakunnassa, jossa vasemmisto kamppailee alituisesti suurempia voimia vastaan.