Puolueellisesti on Kahleen sarja, jossa käymme läpi Suomen puolueita eduskuntavaaleja 2023 varten.
SDP on suurista puolueista se, joka on saanut elää ja paisua rauhassa. Sillä ei ole sotien jälkeisessä historiassaan kovin pitkää korpivaellusta oppositiossa eikä suosiossa ole tapahtunut dramaattisia pudotuksia. Vaikka sosialidemokratian kuolemaa on povailtu ajoittain mediassa ja politiikan tutkimuksessa, aika on näyttänyt ennusteet vähintäänkin ennenaikaisiksi.
Demareiden nykyinen suosio ei ole kuitenkaan kokonaan puolueen omaa aikaansaannosta. Puolue on tuttu ja turvallinen valtionhoitaja-asemaan niitattu instituutio, jonka äänestäminen on henkisesti vaivatonta. Demarin äänestäminen ei vaadi erityistä sitoutumista yhtään mihinkään aatteeseen, mikä on äänestäjän ja puolueen kannalta hyvä juttu. Työpaikan pääluottamusmiehen tai harmittoman kuntapoliitikon äänestäminen on varma valinta, jos mieltä ei varsinaisesti paina mikään muu kuin huoli omasta terveydestä ja palveluista.
Miksi sitten sosiaalidemokratian sanotaan jatkuvasti olevan kriisissä? Viime vuosina vastaava puhe on hieman laantunut, mutta nyt valokeilassa olevien poliitikkojen loisteen himmetessä tämä alkaa taas. On syytä miettiä, onko tässä oikeasti kyse aatteen rappiosta vai jostakin ihan muusta.
Perkele! Kuvia Demari-Suomesta
Suomen äänestyskartalta voi löytää ns. demarivyöhykkeen, joka jää oikeistolaisen ja vauraan Uudenmaan sekä harvaan asutun agraari-Suomen väliin. Pori, Tampere, Lahti, Kouvola ja Kotka ovat SDP:n vallan linnakkeita, otoksia teollistuneesta tuulitakki-Suomesta. Tällä alueella ei soi Yeboyah eikä toisaalta Souvaritkaan, vaan suomirockin klassikot ja bluesista vaikutteita ammentava jytähevi. Pihassa on pohjoisen keleissä turvallinen Saab. Teollisuus tai julkinen sektori työllistävät aikuisia, ja lapset poukkoilevat samassa urheiluseurassa kuin esi-isänsä. Antti Rinteen pekonipasta ei ollut täällä mikään sukuhupaisa meemi, vaan validi tapa pitää lauma kylläisenä.
Tämän maalauksen pintaan on kuitenkin tullut naarmuja. Rakennemuutos on piessyt alueen elinkeinoelämää melko rajusti, ja asenneilmasto tasapainoilee muuttuvan Suomen ja menneisyyttä haikeana katsovan jääräpään välillä. Poliittisesti tämä näkyy Satakunnassa perussuomalaisten kovana nousuna, eikä Kymenlaaksoakaan voi enää sanoa kaikin puolin punaiseksi parhaalla tahdollakaan. Perussuomalaiset ja moni äänestäjä näyttäisi haluavan henkistä paluuta Koiviston kauden Suomeen, ja se on SDP:n kannalta pulmallista. Demarit ovat tietyllä tavalla siis puun ja kuoren välissä: antaako periksi keskiluokkaistuneen työväestön taipumuksille katsella omaan napaan vai pitääkö kiinni aatteellisista juurista nimenomaan sosialistisena ja edistyksellisenä vastavoimana silkalle taantumukselle.
Näiden paikkakuntien paikallispolitiikassa SDP johtaa hommia yleensä yhdessä Kokoomuksen kanssa. Demarit valtakunnan tasolla on siis hieman eri asia kuin kuntatasolla. Jos puolue ottaa helposti yhteen oikeistopuolueiden kanssa vaaliväittelyissä, niin paikallispolitiikassa asevelisopimuksia ei tarvitse kaivaa syvältä arkistoista. jolloin perussuomalaiset ja laitavasemmisto asettuvat eri asioissa protestoijan asemaan. Tämä asetelma hyödyttää yleensä molempia osapuolia ja samalla tekee esimerkiksi kepun ja vihreiden sekä pienpuolueiden kaltaisista toimijoista altavastaajia. Tuorein puolueloikkaus tapahtuikin Kouvolan valtuustossa demareista kokoomukseen, mitä ei voi pitää ennenkuulumattomana tapauksena.
Demariuden hillitty charmi
Edellisen osion kuvailun ei ole tarkoitus olla vain kaunokirjallinen harjoitelma, vaan johdatus demareiden konkreettisiin ongelmiin. SDP on yleispuolue hyvässä ja pahassa. Se voi kovan paikan tullen tehdä koviakin päätöksiä, mutta on täysin tilanteesta riippuvaista, tekeekö se sitä vai ei.
Demari ei tee oikeamielistäkään päätöstä ennen kuin on vakuuttunut siitä, ettei tämä kanta ärsytä kuin maksimissaan 20 prosenttia ihmisistä. Tämä koskee ennen kaikkea arvopoliittisia kantoja. Sanna Marinin prätkärotsi oli jo siinä rajalla, onko se liikaa keskivertodemarille. Helly Hansenin takki olisi antanut paljon tasaisemman kuvan.
K.A. Fagerholmin suuhun on asetettu sanat ”liika on liikaa, mutta kohtuus ehdottomasti liian vähän”. Tässä alun perin alkoholin käyttöön viittaavassa tokaisussa kiteytyy varovaisen politiikan ongelma: se jumahtaa liian pitkäksi aikaa käymään. Mouhoaminen vieraannuttaa ihmisiä ja kaikki eivät aina pysy muutoksen kelkassa mukana, mutta liika jahkailu näyttää heikolta ja päätöskyvyttömän ihmisen ämpyilyltä. Kun päätös lopulta tehdään, on jakolinjat jo piirretty ja keskustelu käyty.
Demariuden kuolema ei siis tarkoita itse politiikan katoamista sinänsä. Kyse on ennemmin puruvoiman heikentymisestä kuin sisältöjen tehottomuudesta. Silmän politiikan kannalta demareilla on vielä paljon petrattavaa. Nykyiset vaalisloganit eivät lupaa kovin hyvää.
Eläkepopulismi – pimeä uhka
Muutama vuosi sitten demarinuorten ja kansanedustaja Kimmo Kiljusen välille syttyi kiivas sananvaihto viimeksi mainitun eläkeindeksiä koskevasta aloitteesta. Kiljunen mainostaa tälläkin hetkellä poliittista toimintaansa arvokkaan vanhuuden nimissä. Asiantuntijoiden mukaan Kiljusen kiivaasti ajamat korotukset tulisivat tulevien polvien maksettavaksi. Pienikin vilkaisu väestörakenteita ennakoiviin tilastoihin antaa tästä prosessista karunpuoleisen kuvan.
Kaiken tämän taustalla on demareiden kiistattomin sokea piste. Kun kannattajakunta ikääntyy, siirtyy politiikan painotukset samalla. Puolueen tarkoitus on kerätä suosiota, ja helpoin tapa hankkia tätä on vedota äänestäjäkunnan turvallisuuden tunteeseen. Eläkeläiset kun ovat varmoja äänestäjiä ja nuorisoa kiinnostaa lähinnä pakkoruotsista eroon pääseminen, niin demareiden ankeimmat eläkepopulistit pääsevät usein riehumaan verrattain rauhassa.
From Russia with Gas
Euroopan demareilla on yksi mainehaitta ylitse muiden. Asenteet Vladimir Putinin Venäjään ovat olleet ilmeisen toiveikkaita erityisesti Saksassa, mikä on näkynyt myöhemmässä himmailussa Ukrainan sotaan reagoidessa. Usealla korkean profiilin demaripoliitikolla on ollut omat kytköksensä tavalla tai toisella Venäjään sekä sen hallintoa lähellä oleviin yrityksiin. Kaasuputkien lobbaaminen ja tuomiojalainen ”mutta Yhdysvallat”-puhe näyttävät nykykatsannossa armottoman sinisilmäiseltä touhuamiselta.
Marinin lausunnot ja esiintymiset asian tiimoilta onkin otettu muualla vastaan paljon paremmin kuin Suomessa. SDP:n täytyy kuitenkin tehdä oma tilintekonsa itsensä kanssa samaan tapaan kuin vasemmistoliitonkin. Siinä missä laitavasemmistolla on riesanaan joukko vanhan liiton stallareita, niin demareistakin löytyy omat mikkoelonsa menoa pilaamasta.
Viimeinen tango Hakaniemessä?
Demarit tasapainoilevat kaiken aikaa kun uudet puhaltavat puoluetta jokaiseen suuntaan. Nuorallatanssi on vaikeaa puuhaa ja voi päättyä kohtalokkaasti. Korona-aika kuitenkin opetti, että demareista löytyy myös päättäväisyyttä tehdä myös huonoja ratkaisuja, kun on oikeasti pakko eikä ole aikaa kuunnella jokaista kitisijää. Tuskin kukaan olisi halunnut olla Krista Kiurun asemassa jalkapallon MM-kisojen aikana.
Puolueen on vain opittava olemaan tällainen toimija useammin. Sen on oltava enemmän kuin pullantuoksuinen perinne. Muuten se on yhtä väljähtänyt kuin vappupäivän yhteislaulutilaisuudet.
Demareilla on takanaan loistava menneisyys ja kansainvälistä mediaa määräilevä pääministeri, mutta se ei riitä.
| Mitä SDP luulee olevansa: |
| Solidaarisen maailman ja Suomen yhteiskunnan luotettava tukipilari |
| Mitä SDP on: |
| Pöhöttynyt instituutio, jolta puuttuu sekä uskallus että tarmo |
Kirjoittaja: Antti-Veikko Labbas